Iberialais-amerikkalainen säätiö on perustanut Suomen Madridin-instituutin tarkoituksenaan edistää espanjalais-portugalilaisen kulttuuripiirin ja Suomen välistä vuorovaikutusta sekä alueiden kulttuurien ja talouselämän molemminpuolista tuntemusta. Säätiön pääsihteeri, Elina Liikanen, päätyi sattuman kautta aikoinaan vapaaehtoiseksi Latinalaiseen Amerikkaan, josta tie on sittemmin kulkenut useiden kokemusten ja tutkimusten kautta nykyiseen pestiin säätiössä.
Olet Iberialais-amerikkalaisen säätiön pääsihteeri. Kerro vähän työstäsi säätiössä.
Aloitin Iberialais-amerikkalaisen säätiön pääsihteerinä syyskuussa ja alan vasta pikku hiljaa saada selville, mitä kaikkea työhöni oikeastaan kuuluu. Tällä hetkellä työn alla on erityisen mielenkiintoinen tehtävä, sillä säätiö omistaa Buenos Airesissa sijaitsevan talon, jossa on tarkoitus aloittaa Suomeen liittyvä kulttuuritoiminta lähivuosina. Sitä ennen täytyy vaan saada rakennus toimintakuntoon ja kaikki siihen liittyvä byrokratia hoidettua! Pääsihteerin työ on innostavaa, sillä säätiön kautta pääsen tutustumaan monipuolisesti Suomen ja koko espanjan- ja portugalinkielisen maailman välisiin suhteisiin sekä kulttuurikontakteihin. Työn ansiosta olen saanut tutustua moniin kiinnostaviin ihmisiin. Esimerkiksi lokakuussa vierailin Madridin-instituutin johtajan kanssa taiteilija Outi Heiskasen kotona ja muutamaa päivää myöhemmin pääsin tapaamaan opetusministeri Krista Kiurua muiden Suomen tiedeinstituuttien edustajien kanssa. Marraskuussa tapasin myös presidentti Tarja Halosen, joka osallistui säätiön järjestämään tiedotustilaisuuteen. Suurin osa työajastani kuluu kuitenkin aivan tavallisiin toimistotöihin ja juoksevien asioiden hoitoon: hoidan säätiön talousasioita, vastailen sähköposteihin ja järjestän erilaisia tilaisuuksia. Toimin myös sihteerinä säätiön hallituksen kokouksissa ja pidän yhteyttä säätiön eri sidosryhmiin.
Miten kiinnostuksesi Ibero-Amerikkaa kohtaan sai alkunsa ja miten suhteesi siihen on kehittynyt kuluneiden vuosien, työsi ja tutkimustesi myötä?
Kaikki alkoi oikeastaan aivan vahingossa. Halusin aikoinaan lukion jälkeen lähteä vuodeksi vapaaehtoistyöhön Intiaan ja otin yhteyttä erääseen järjestöön. Järjestö lähetti minulle vahingossa esitteen vapaaehtoistyömahdollisuuksista Latinalaisessa Amerikassa, mutta hetken sitä selailtuani päätin, että mikäs siinä, voinhan minä tuonnekin lähteä! Päädyin lopulta vuodeksi Costa Ricaan. Lähtiessäni osasin vain muutaman sanan espanjaa, mutta vuoden aikana kielitaitoni karttui nopeasti, sillä asuin pienessä maalaiskylässä, jossa kukaan ei puhunut englantia. Aluksi toimin englanninopettajana kahdessa kyläkoulussa. Myöhemmin työskentelin hetken aikaa kilpikonnien suojeluun erikoistuneessa kansallispuistossa sekä kierrätyskeskuksessa, jossa lajittelin paperia. Vuoden päätteeksi matkustelin vielä muutaman kuukauden ajan Keski-Amerikassa ja Meksikossa. Suomeen palattuani opiskelin ensin kehitysmaatutkimusta ja sitten espanjalaista filologiaa. Vaikka alkuperäinen haaveeni olikin valmistua antropologiksi, espanjan opinnot veivät mukaansa ja lopulta valmistuin filologiksi. Maisterin tutkinnon jälkeen päädyin vielä Espanjaan Santiago de Compostelan kaupunkiin opiskelemaan kirjallisuustiedettä. Asuin siellä useamman vuoden ajan, kunnes lopulta palasin Suomeen töiden vuoksi. [quote align=”left”] Kiinnostukseni espanjankielistä maailmaa kohtaan on syventynyt vuosien mittaan kielitaidon ja matkustelun myötä. Kyseessä on maantieteellisesti valtava alue, jonka kulttuurien ja kielten kirjo on uskomaton! [/quote] Vaikka Espanjassa ja Latinalaisessa Amerikassa puhutaan useita kieliä, espanjan kielen taito on avannut minulle portin iberialais-amerikkalaiseen maailmaan, sen rikkaaseen kirjallisuuteen ja usein veriseen historiaan, jota ilman alueen yhteiskuntien nykytilannetta on vaikeaa – ellei mahdotonta – ymmärtää.
Kirjoitat parhaillaan tohtorin väitöskirjaa Espanjan sisällissodan (1936-1939) ja Francon diktatuurin (1939-1975) representaatioista kolmannen sukupolven romaaneissa. Kerro vähän tarkemmin tutkimuksestasi.
Francon kuoleman ja demokratiaan siirtymisen jälkeen Espanjassa puhuttiin melko vähän maan sisällissodasta ja diktatuurin ajasta. Ikävä menneisyys haluttiin jättää taakse ja tavoitteena oli rakentaa Espanjasta eurooppalainen ja moderni valtio, missä on melko lailla onnistuttukin. Espanjan siirtymäprosessia diktatuurista demokratiaan pidettiin pitkään menestystarinana, mutta 1990-luvun puolivälistä alkaen tämä käsitys olen alettu kyseenalaistaa. Erityisesti niin kutsuttu ”sodan lastenlasten” sukupolvi on alkanut vaatia sodan ja diktatuurin aikaisten ihmisoikeusrikkomusten selvittämistä ja toisaalta heidän keskuudessaan on myös herännyt tarve kerätä talteen lähimenneisyyttä koskevaa muistitietoa ennen kuin se katoaa sodan eläneen sukupolven myötä. Kiinnostus lähimenneisyyttä kohtaan näkyy myös Espanjan kirjallisuudessa. 1990-luvulta alkaen ja erityisesti 2000-luvulla maassa on julkaistu valtavasti sisällissotaa ja Francon diktatuuria käsittelevää kaunokirjallisuutta. Nämä romaanit eivät ole ”pelkkää fiktiota”, vaan osallistuvat osaltaan Espanjassa käytävään yhteiskunnalliseen keskusteluun maan lähimenneisyydestä ja sen uudelleentulkinnasta. Romaanit vetoavat voimakkaasti lukijoiden tunteisiin ja näin ollen kirjallisuus on voimakas väline, joka muokkaa ihmisten mielikuvia menneestä. Kirjailijoiden tarkoituksena onkin usein nostaa yleisön tietoisuuteen ”unohdettuja” menneisyyden tapahtumia ja ihmiskohtaloita. Erityisesti romaaneissa muistetaan sisällissodassa demokratian puolesta taistelleita tasavaltalaisia sekä diktatuurin uhreja. Tarkastelen väitöskirjassani 1960- ja 1970-luvulla syntyneiden espanjalaisten kirjailijoiden sisällissotaa ja diktatuuria käsitteleviä romaaneja. Esitän, että heidän teoksissaan on kolme pääasiallista tapaa kuvata Espanjan lähimenneisyyttä. Nämä menneisyyden esittämisen tavat vaikuttavat siihen, millaista kulttuurista muistia romaanit rakentavat ja millaisia eettisiä, poliittisia ja ideologisia päämääriä ne palvelevat.
Kuulostaapa mielenkiintoiselta! Kerro hiukan noista kolmesta menneisyyden esittämisen tavasta.
Niin kutsutut ”kokemukselliset” romaanit ikään kuin vievät lukijan menneisyyteen, jossa hän elää historialliset tapahtumat päähenkilön kokemuksen kautta. Näin lukijasta tulee kuvainnollisesti menneisyyden tapahtumien silminnäkijä tai todistaja. Koska tämän tyypin romaanit keskittyvät yksilön kokemukseen, tapahtumien historiallisen ja poliittisen kontekstin kuvaus on usein hyvin summittaista. Toisen ryhmän muodostavat historialliset salapoliisiromaanit. Niissä usein hyvin paljon kirjailijaa muistuttava päähenkilö selvittää nykyhetkestä käsin jotain menneisyyteen liittyvää tapahtumaa. Nämä romaanit kuvaavat päähenkilön historiallista tutkimus- ja salapoliisityötä ja toisaalta niissä kuvataan myös päähenkilön oman identiteetin rakentumista suhteessa menneisyyden tapahtumiin. Vaikka tämän tyypin romaanien menneisyydestä välittämä kuva on usein monitahoisempi kuin kokemuksellisten romaanien, se on usein kuitenkin varsin musta-valkoinen ja sentimentaalinen. Kolmatta tyyppiä edustavat niin kutsutut ”kyseenalaistavat romaanit”. Ne eivät tarjoa realistista kertomusta menneestä vaan pyrkivät pikemminkin kyseenalaistamaan vallitsevia historiantulkintoja ja tapoja kuvata lähimenneisyyttä. Nämä romaanit rikkovat todellisuusilluusion ja haastavat lukijaa kohtaamaan omat sekä kirjalliset että historialliset odotuksensa ja ennakkokäsityksensä.
