Instituutin Oulu2026-projekti käynnistyy Iiläisen valokuvataiteilijan Antti J. Leinosen kanssa. Hän osallistuu instituutin ja madridilaisen kulttuuriyhdistyksen HUG Culturen residenssiohjelmaan, jonka tiimoilta hän saapuu toukokuussa 2024 Madridin lähistölle Robledo de Chavelaan. Siellä Leinonen viettää kuukauden yhteistyökumppanimme ISLAn residenssissä, jossa hän tekee yhteistyötä espanjalaisen taiteilijan Miguel Sbastidan kanssa. Residenssin jälkeen 5.6. instituutin galleriassa avautuu Leinosen Pyynti-näyttely. Näyttely koostuu Perämeren kalastajien elämää ja työntekoa esittävistä kuvista, ja se on ollut esillä Suomessa useaan kertaan.
Olet kotoisin ja työskentelet Oulun seudulla. Mitä ajattelet Oulun valinnasta Euroopan kulttuuripääkaupungiksi? Mitä toivot, että se tarkoittaa Oululle, Iille ja koko pohjoiselle Suomelle?
Olen syntynyt ja kasvanut Oulussa. Uskon, että kaikki se, mikä Oulussa on ollut mahdollista nuoruudessani, on muovannut minua ja tekemistäni, ja olen siitä Oululle kiitollinen. Olen ylpeä Oulun valinnasta Euroopan kulttuuripääkaupungiksi, se on iso asia. Oulu on pienehkö kaupunki pohjoisessa, ja se ei useinkaan ole kansainvälisen toiminnan keskiössä. En osaa oikein vielä hahmottaa, mitä valinta Euroopan kulttuuripääkaupungiksi tarkoittaa ja tekee Oululle ja tälle alueelle, mutta toivon, että siitä jäisi tänne jotain pysyvää. Toivon myös, että pysyvät, positiiviset vaikutukset olisivat mahdollisimman voimakkaat. Joitain pieniä uutisia tulevista tapahtumista alkaa jo tihkumaan, ja jopa tänne Iihin, jossa asun, on tulossa joitain isoja juttuja. Mielestäni on mukavaa, että tulee uusia tuulia, kulttuurivaikutteita ja yhteistöitä!
Olet tulossa tänne Madridin lähistölle residenssivierailulle Instituutin Oulu2026-projektiin liittyen. Mitä odotat vierailulta? Onko sinulla jo jotain suunnitelmia sen suhteen?
Odotan jännityksellä, mitä residenssivierailuni tulee olemaan. Mitään lukkoon lyötyjä suunnitelmia minulla ei vielä ole, mutta joitain luonnoksia olen silti tehnyt. Olen myös jutellut Miguelin [Sbastida] kanssa, ja olemme tutustuneet toisiimme, mutta meillä ei vielä ole käsitystä, mitä yhteistyömme käytännössä tulee olemaan. Kun saavun Espanjaan, asiat alkavat varmasti konkretisoitua. Voi olla, että residenssissä teen asioita, joita olen tehnyt jo aikaisemminkin, tai sitten teen jotain aivan uutta. Minulla ei ole hirveästi kokemuksia Espanjasta tai ylipäänsä Euroopasta, enkä ole siellä hirveästi viettänyt aikaa. Toivotaan, ettei ole liian kuuma!
Teet ISLA-residenssissä yhteistyötä espanjalaisen taiteilijan Miguel Sbastidan kanssa. Sbastidan installaatioissa ja performansseissa keskeisinä elementteinä ovat luonnossa ilmenevät asiat, kuten kivet, kasvit ja jäätiköt. Mitä ajatuksia tai odotuksia sinulla on tämän yhteistyön suhteen?
Minä ja Miguel käytämme hyvin erilaisia työskentelytapoja ja medioita, joten on kiinnostavaa nähdä, millaisen yhteisen synergian löydämme. Voi olla, että teemme itsenäisiä teoksia, jotka keskustelevat keskenään, mutta saatamme myös tehdä tiiviimpää yhteistyötä. Minulla ei ole aikaisempaa kokemusta tällaisesta yhteistyöskentelystä. Olen tottunut tekemään työskentelylleni tarkat suunnitelmat, mutta yleensä paikan päälle saavuttaessa ne alkavatkin muuttumaan. Jännittävä puoli tässä hankkeessa on myös se, että Miguel tulee vuorostaan syksyllä Suomeen. Hän ei käsittääkseni ole aikaisemmin ollut Suomessa, joten se voi olla hänelle hyvin erilainen kokemus. Toiseen kulttuuriin siirtyminen muovaa sitä, mitä me ikinä teemmekään. Ajattelen, että se, että tulen Espanjaan, tekee minuun suuren vaikutuksen ja muuttaa asioita. Tähän asti olen ollut mielikuvien varassa.
Teet töitä freelancerina muun muassa Helsingin sanomille. Onko sinun helppo erottaa toisistaan valokuvataiteilija-Antti ja kuvajournalisti-Antti? Vai ovatko ne sama henkilö? Työskenteletkö eri tavoin kuvatessasi journalistisia juttuja verrattuna valokuvataiteilijana toimimiseen?
Valokuvataiteilija ja kuvajournalisti ovat minussa hieman lomittain. Työskentelytavat eroavat toisistaan: lehtikeikalla pitää tehdä nopeasti, aikaa ei juurikaan ole. Silloin, kun pääsen tekemään jotain huolellisesti, työskentelen samankaltaisilla tavoilla kuin omissa projekteissani. Esimerkiksi Pyynti-kirjassa on yksi kuva, joka on otettu Helsingin sanomien keikalla, eli ajoittain työni limittyvät toisiinsa. Taiteilijaksi kasvamisessa minulla on ollut vuori kiivettävänä. On täytynyt pohtia, mikä on suhteeni niin sanottuun totuuteen tai todenmukaisuuteen. Journalistin täytyy aina kyseenalaistaa suhdettaan totuuteen ja siihen, miten asiat ovat. Ehkä totuus ei edes ole sopiva sana, sillä asioilla on aina useita puolia. Journalistina minun täytyy koko ajan kysyä itseltäni, että onko asia näin, onko oikein sanoa näin. Taiteilijana minulla ei ole samanlaista vastuuta kuin journalistina työskennellessäni. Toki kuvani syntyvät edelleen samoista lähtökohdista kuin kuvajournalistiset kuvat, eli ne ovat kuvia aidoista tilanteista, eivät rakennettuja. Journalistisessa työssä ja taiteellisessa työskentelyssä aivot ja ajattelu ovat ehkä vähän eri asennoissa. Niitä voisi verrata kirjallisuuden eri lajeihin: tyyli tehdä asioita on eri. Esimerkiksi omia projekteja tehdessäni voin tilanteen niin vaatiessa ottaa käyttöön sellaisia keinoja, tapoja tai mielentilan, joka minulla voisi olla lehtikeikalla, mutta useimmiten siitä on vain haittaa. Haluan rauhoittua ja pysähtyä, sillä jos on liian kiire, se näkyy heti kuvissa. Ajattomuus häviää hyvin nopeasti, ja se näkyy myös kuvattavissa ihmisissä.
Kuvaat paljon maaseudun ihmisiä, ja tuot heidän identiteettiään esille kuvissasi. Oletko kuvannut muita kuin suomalaisia / suomalaisia sukujuuria omaavia ihmisiä? Mikä maaseudussa on se asia, joka sinua kiinnostaa erityisesti? Onko sinun mielestäsi maaseudulla kaikkialla maailmassa samanlaisia piirteitä?
Minulla on ollut pitkä Pyynti-projekti, jossa kaikki kuvattavat ovat olleet suomalaisia. Tällä hetkellä kuvaan amerikansuomalaisia. He ovat siis amerikkalaisia, mutta heillä on suomalaiset sukujuuret 1800-luvulta. Tutkin projektissa identiteettiä: nämä ihmiset ovat amerikkalaistuneita, mutta heissä näkyy silti jonkinlainen suomalaisuus. En siis ole omissa projekteissani kuvannut muita kuin suomalaisia ja suomensukuisia ihmisiä. Olen itse kaupunkilainen, mutta minulla on lapsesta asti ollut voimakas suhde maaseutuun. Maalaisserkut olivat minulle kateellisia ja halusivat kaupunkiin, mutta minä taas halusin kesäisin maaseudulle. Ajattelen, että maaseudun ihmisillä, erityisesti Pohjois-Suomessa, ei ole sellaista luokkatietoisuutta, vaan periaatteessa kenen tahansa kanssa voi mennä juttelemaan. Kaupungissa huomaa heti, että ihmisten välinen vuorovaikutus muuttuu varauksellisemmaksi. Sama näkyy amerikansuomalaisilla alueilla, jotka ovat syrjäseutua. Siellä ihmiset ovat melko mutkattomia, ja kaikille on helppo mennä juttelemaan. Stereotypia on, että maaseudulla ei oikein pidetä ulkopuolisista. Tämä ei kuitenkaan ainakaan minun kohdallani näkynyt Amerikassa, mutta se voi johtua siitä, että olen suomalainen, ja heillä on suomalaiset sukujuuret. Uskon, että maalla on totuttu selviytymään ja ajattelemaan, että aina sitä jonkin keinon keksii. Jos ei ole töitä ja on vähän tiukkaa, niin ihmiset ovat kekseliäitä ja heillä on selviytymismentaliteetti vastoinkäymisissä. Ne, joilla ei sitä ole, muuttavat sitten kaupunkiin. On muutolle tietysti muitakin syitä, esimerkiksi taiteilijan tai arkkitehdin työ ei maaseudulla välttämättä onnistu samalla tavalla kuin kaupungissa. Minä olen tehnyt koko työurani maaseudulta, Iistä käsin. En ole missään vaiheessa lähtenyt täältä, vaikka monet kavereistani lähtivätkin Helsinkiin tai muualle maailmalle. Freelancerina se tietysti on mahdollista, eikä se sovi kaikille.
Näyttelysi Pyynti on tulossa esille instituutin galleriaan PHotoESPAÑA-festivaalin yhteydessä. Millaisen vastaanoton uskot näyttelyn saavan Espanjassa? Uskotko sen eroavan siitä, millaisen se on saanut Suomessa?
Näyttelyn vastaanotto eroaa varmasti siitä, millaisen vastaanoton se on saanut Suomessa. Ei tarvitse mennä kauaskaan, kun jo huomaa, että kuviin kohdistuva katse on erilainen. Perämeren jää on eksoottinen elementti myös suomalaisille. Eihän tuollaista jäätynyttä kenttää ja viivasuoraa horisonttia kovin useasta paikasta löydy, ehkä jostain Grönlannista tai Siperiasta. Espanjalaisille kuvat voivat olla eksoottisia suoran horisontin lisäksi myös siksi, että niissä on lunta, jäätä ja niissä olosuhteissa työskenteleviä ihmisiä. Kuvissa myös näytetään suomalaisia tavalla, joka voi poiketa siitä, miten meitä espanjalaisille useimmiten esitetään. Kuvat ovat kurkistus ruraaliin maailmaan, alkutuotantoon, mikä ei usein ole esillä. Suomi haluaa brändätä itsensä edistyksellisenä, uutena ja kiiltävänä, ja siihen ajatukseen verrattuna näiden kuvien näyttämä maailma on hyvin toisenlainen. Joidenkin espanjalaisten kuva Suomesta voi siis muuttua. Uskon, että kuvissa on myös asioita, joihin espanjalaiset voivat samastua. Niissä näytetään työntekoa ja ihmisten selviämistä omin voimin. Madrid on suuri kaupunki, ja siellä, kuten Helsingissäkin, monilla ihmisillä on varmasti juuret jossain syvällä maaseudulla tai rannikoilla, mikä voi resonoida. Olen aika innoissani tästä näyttelystä!
