Tätä en olisi uskonut kun Ylen uutisreportterina kävin usein Kolumbiassa. Tämä on ihme, suuri saavutus, sovinnon suuri askel, toivon voitto. Kolumbiassa tapasin Farcin sissien maantasalle polttamia kyliä Karibian rannalla sierralla, karrelle palaneet kylät savusivat, jäljellä muutama hullu, vanhus ja nälkäinen elukka, olin talossa johon oli tappamisen uhalla suljettu itkevä perhe, Farc kävi ovella uhkailemassa että tappavat, juttelin heille että menkää pois, kävin sotaorpojen ruokalassa, tapasin Farcin sieppaamien ihmisten perheitä, joista Farc surmasi myöhemmin useita, koska he eivät maksaneet lunnaita, Farcin viidakkoon sieppaamia, läheinen ystäväni oli heidän vankinaan, tapasin sisällissodan muita osapuolia, yhtä julmia hekin, kävin lukuisissa pakolaiskeskuksissa, tapasin äidin jonka pojan Farcin pelättiin siepanneen, 15 v poika katosi, tein siitä pitkän radiodokumentin Cristinan tarina, sekä kaksiosaisen pitkän dokkarin G Marquezin kotikylästä Aracatacasta – myyttisen Macondon esikuva – (kiitos ex esimiehieni ja juttujeni tilaajien Puttosen Sepon, Lindroosin Reijon, Saarikosken Jyrkin, Erosen Mikon ja Sarvamaan Petrin että sain ne tehdä, kiitos tv- kuvaajilleni Patricio Vargasille ja Antoniolle sekä kolumbialaisille leikkaajille ja päteville urheille kollegoilleni, kiitos Valtosen Annille ja Alex Munivelle, Chilessä kotona Mirza Inesille ja Susannalle sekä äidilleni Helville jotka hoitivat lastani kun minä hankin toimittajana lapselleni täten ruokaa pöytään), pelkäsin Bogotan kaduilla öisin huputettuja konekiväärimiehiä, jotka pysäyttivät minut, ihailin katolisen kirkon ihmisoikeusaktiiveja ja ihmiskilpiä, jotka panivat itsensä alttiiksi suojatessaan uhreja, tutustuin rohkeisiin nuoriin pappeihin jotka suojelivat siviilejä kulkien rauhanenkeleinä puolisotilaallisten Auc:n, ELN:n ja Farcin asemiesten ryhmien välillä neuvotellen ja rauhoitellen, olin Cucutan ja Barrancabermejan alueella useissa sisällissodan murhattujen hautajaisissa, tapasin silvottuja ja kidutettuja, ajoin Gabriel Garcia Marquezin veljen kanssa tuhatta ja sataa valtatietä sillä hän pelkäsi sissien tiesulkuja ja sieppauksia, tapasin ihania ihmisiä, maistelin rommia, koin romanssin, tutustuin luovaan taiteen ja kirjallisuuden kansaan, näin heidän voimansa ja suuren sydämensä, heidän älynsä ja maan, jossa kuolema ja toivo, arjen aherrus ja tuho elävät rinta rinnan.
Kävin Kolumbiassa kaikkiaan yhdeksällä työmatkalla, ajoin lennokilla viidakon yllä ja näin banaanipuita, ja aion vielä palata maahan, jonka taide ja elämä on historian aarrearkku. Sain ystäviä, he ovat yhä siellä kauniissa kotimaassaan. Vehreässä ihmeellisessä Andien ja tropiikin Kolumbiassa.
Tämä rauha on ihme, se on kuin apartheidin loppu, se luo uskoa ihmiseen, sittenkin. Farc pyytää anteeksi. Chilen Pinochet ei pyytänyt anteeksi, hänen perheensä ja asevoimat eivät pyytäneet anteeksi, Argentiinan Videla kuolemanairueineen ei pyytänyt anteeksi, ei Perun Fujimori eikä useimmat muut. Miten vaikea on sanoa yksi sana: anteeksi. Rauha – hauraskin sellainen ja vielä hapuileva – on aina parempi kuin eskaloituva väkivalta ja sota. Onnea, Kolumbia!
Madrid, 27 syyskuutta 2016
