Terveisiä Santiago a Mil 2017 -teatterifestivaalilta!

Blogi

On ikimuistoista lähestyä Santiago de Chileä lentokoneella Euroopasta käsin. Käsittämättömän uljas Andien vuoristo kurottaa tässä kohtaa korkeimmalle, jopa kuuteen kilometriin. Vuorten jälkeen kone sukeltaa paksuun savusumuun, jonka lähiympäristöä vaivaavat metsäpalot ovat aiheuttaneet.

Lähes 40 asteen helle puhaltaa kuumana ja kuivana kasvoille lentokentältä ulos astuttaessa, ilmastoidun taksin takapenkiltä on helppo aloittaa tutustuminen tähän kaupunkiin. Taksikuskia kannattaa jututtaa: jos käy hyvä tuuri, saa samaan hintaan myös nähtävyyksien esittelyä ja tiiviissä paketissa maan historiaa. Itse sain kiinnostavan keskustelun aiheesta maahanmuuttajat. Kerrottuani olevani Suomesta, alkoi kuski pohtia sitä, kuinka chileläisten tulisi suhtautumisessaan maahanmuuttajiin muistaa, kuinka auliisti chileläisiä itseään autettiin 70-luvulla, mm. Suomessa. Näinköhän auvoinen kuva maastamme on myöhemmin Suomesta turvapaikkaa hakeneilla?

Saavuin Chileen Santiago a Mil -festivaalin Platea-viikolle Suomen Madridin-instituutin kutsumana. Platea on teatterialan ammattilaisille tarkoitettu kansainvälinen verkostoitumistapahtuma. Teatterifestivaalin aistii jo hotellin aulassa. Festivaalipassit kaulassa keikkuen ihmiset tutkivat innokkaina ohjelmalehtisiään ja vanhat festivaalikonkarit tuntuvat tuntevan lähes kaikki. Suosituksia vaihdetaan, lounas- ja illallistreffejä sovitaan. Ensimmäinen oma tuttuni tuleekin vastaan heti ovista sisään astuttuani. Lounastreffit on siis jo sovittu. Lounaalla tapaan muitakin tuttuja, jotka nopeasti saattavat minut, hiukan myöhässä tulleen, ajan tasalle festivaalin käytännöistä.

Lounaalta kiiruhdan ensimmäiseen esitykseen. Puolen tunnin kahden naisen esitys Libanonista pyrki osoittamaan varsin minimalistisin keinoin sen position, mistä hyvinvoiva, länsimaisen hyvinvoinnin ja demokratian keskellä elävä ihminen katsoo muualla maailmassa konfliktien ja nälän keskellä elävien ihmisten kärsimystä. Vaikka esitys jättää sekä näyttelijäntyön että konseptinsakin puolesta toivomisen varaa, onnistuu se kuitenkin tuomaan pointtinsa kirkkaasti esiin, ja lähden esityksestä pala kurkussa ulos.

Illalla on vuorossa chileläinen esitys. Centro Cultural de Gabriela Mistralin pihalle on pystytetty olkimaja, jonka sisälle on lavastettu pienintä yksityiskohtaa myöten etelächileläisen mapuche-perheen koti. Esitys on tämäkin hyvin poliittinen ja nostaa esiin mapuche-intiaanien kohtaaman väkivallan ja vääryydet tämän päivän Chilessä.

Illalliselle menemme isolla joukolla festivaalin ” virallisen” illanviettopaikan ravintolaan. Näissä illanistujaisissa tapahtuu se, mitä moni alan ihminen näiltä festivaaleilta tulee hakemaan; kontakteja, verkostoitumista – näissä kylvetään siemenet yhteistyöprojekteille ja hankkeille. Aikaeron vaikutukset eivät tunnu painavan ja iloinen ilta jatkuu puolille öille asti.

Hotellin aamiaisella innostavat keskustelut jatkuvat, tänä aamuna aiheena lähinnä Espanjan teatterikentän ongelmat. Vertailemme heidän tilannettaan Suomeen ja taas kerran tulen muistutetuksi siitä, miten onnellinen saa olla meidän laitosteatteriverkostamme, joka antaa mahdollisuuden työllistymiseen, resursseihin ja – herranjestas- jopa palkkaan! Kerron valtionosuusteattereiden uudistusten tarpeesta ja niitä pohtimaan asetetusta toimikunnasta ja se aiheuttaa kaikissa ihastusta; kaikkien mielestä on hienoa, että asiaa erikseen pohditaan, että mietitään laajempaa kokonaisuutta.

Karkaan päivällä hiukan tutustumaan ympäristöön, ja löydän ihanan puiston, jonka varjoisilla poluilla kuumuus on melkein siedettävää. Päivän seikkailu on päälleni kakkaava pulu. Tilanteen todistanut mieshenkilö joutuu kohteliaisuutensa pakottamana auttamaan putsaamaan selkääni ja takalistoani vaivautuneiden anteeksipyyntöjen saattelemana. Tiedostan varoitukset varkaista, jotka tarjoutuvat auttamaan rikostoverinsa ensin sotkettua uhriparan milloin milläkin. En kuitenkaan usko miehen ja pulun toimineen yhdessä ja kaikki arvotavarat ovatkin tapauksen jälkeen tallessa.

Kaiken kaikkiaan kaikilla näkemilläni esityksillä tuntuu olevan yksi yhteinen nimittäjä: yhteiskunnallinen kantaaottavuus. Tämä on mielestäni yhteinen nimittäjä oikeastaan koko Latinalaisen Amerikan teatterille. Viime vuoden maaliskuussa olin Bogotássa Festival de Teatro Iberoamericano de Bogotássa, jossa näin aika laajasti latinalaisamerikkalaista teatteria. Argentiinalaiseen teatteriin puolestaan sain luotua aika hyvän katsauksen oleskeltuani Buenos Airesissa pari kuukautta vuosi sitten. Jokaisella maalla on oma, erityinen haavansa, jota teatterin avulla käsitellään. Yhteistä kaikille on se, että juuri se haava tuntuu olevan kaiken keskiössä. Tämä saa latinalaisamerikkalaisen teatterin tuntumaan erityisen merkitykselliseltä. Se saa minut myös tekijänä ja taiteilijana esittämään itselleni kysymyksen, miksi minä teen teatteria. Mihin minä käytän teatteria, mitä minä haluan teatterilla sanoa? Voiko teatterilla vaikuttaa? Tuntuu hyvältä tulla johdatetuksi näiden peruskysymysten ääreen.

Minkälainen voisi siis olla suomalais-chileläinen teatteriyhteistyö? Kiinnostaisiko suomalainen teatteri chileläisiä tai laajemmin latinalaisamerikkalaisia? Kun kerron olevani Suomesta, ihmisille tulee ensimmäiseksi mieleen korkeatasoinen koulutus, toiseksi naisen asema ja myös Suomen rooli poliittisten pakolaisten vastaanottajamaan muistetaan edelleenkin. Freelance-ohjaajan näkökulmasta yhteistyö latinalaisamerikkalaisten teattereiden kanssa ei kuitenkaan ole yksinkertaista. Latinalaisessa Amerikassa suurin osa teattereista on muodostunut yhden ohjaajan ympärille. Näihin ryhmiin ei  luonnollisesti kaivata toista ohjaajaa. Paras väylä ohjaamaan sikäläisessä teatterissa olisi kuulemani mukaan tuoda oma esitys festareille. Mikäli esitys olisi menestys, voisi myös ohjausmahdollisuuksia avautua. Toinen väylä yhteistyöhön on päästä mukaan joidenkin festivaalien järjestämään residenssitoimintaan, vetää työpajoja tai work-in-progress-tyyppistä työskentelyä. Näin olisi mahdollista tuoda omaa työtapaa esiin ja saada kontakteja.

Miten sitten saada suomalainen esitys esim. Chileen? Se luonnollisesti vaatii sinnikästä työtä, konkreettisen esityksen paketoimista ja sen paketin myymistä. Kuraattoreiden ja festivaalien johtajien kutsumista katsomaan esityksiä Suomeen, showcasien järjestämistä. Esitysten matkakustannuksien tukemista Suomen taholta. Hyvä kysymys on myös se, onko Suomessa todellista tahtotilaa viedä esityksiä ulkomaille? Laitosteatterikontekstista on haasteellista irrottaa esitystä ulkomaille vietäväksi, koska silloin kaikki muut esitykset ja harjoitukset, joissa nämä näyttelijät ovat mukana vietävän esityksen lisäksi, joudutaan perumaan matkan ajaksi. Lisäksi esitysten elinkaari laitosteattereissa on verrattain lyhyt. Ennen kuin oikean kuraattorin hihasta on saatu nyittyä niin pitkään, että hänet saataisiin Suomeen jotain katsomaan, on esitys yleensä jo poistunut ohjelmistosta.

Festivaalista jäi minulle varsin inspiroitunut olo. Uskon saaneeni käsityksen siitä, mitkä olisivat se seuraavat askeleet, jotka pitäisi ottaa matkalla yhteistyöhön latinalaisamerikkalaisten teattereiden ja festivaalien kanssa. Kontakteja on nyt luotu, keskustelu jatkuu sähköpostien muodossa. Tarvitaan vain tahtoa – ja merkityksellistä teatteria.

Anne Rautiainen
Teatteriohjaaja

Suomen Madridin-instituutti toteutti Rautiaisen Chilen-matkan yhteistyössä Teatterin tiedotuskeskus TINFOn kanssa.

Valikko