Uruguaylainen kirjailija, kuvittaja ja elokuvantekijä Alfredo Soderguit on julkaissut lastenkirjan Los Carpinchos, jossa seikkailevat karvaiset ja omituiset eteläamerikkalaiset capybarat. Teos on palkittu ja käännettu monille kielille. Suomessa hän on tuttu Siivekäät -animaatiosarjastaan, joka esitetään Yle Areenassa. Soderguitin luova työ perustuu niin paikallisuuteen kuin universaaliuteen. Omat henkilökohtaiset kokemukset ja kulttuuri värittävät vahvasti Soderguitin elokuvia ja kirjoja. Lopulta voimme nähdä itsemme, inhimillisyyden, eläinhahmojen kautta.
Los Carpinchos on julkaistu monissa paikoissa ja lukuisilla eri kielillä. Mikä tekee teidän mielestänne Los Carpinchosista niin kansainvälisen kirjan tai tarinan?
Los Carpinchosin tarinan luomisen lähtökohta on todella henkilökohtainen ja paikallinen, mutta oikolukuprosessissa se sai universaalin ulottuvuuden. Tarina on yksinkertainen, konkreettinen -eräänlainen satu, joka on genrenä historiallinen ja todella suosittu. Capybarat ovat eläimiä, jotka herättävät sympatiaa maailmassa ja vaikka moni tuntee kyseiset eläimet, kyse on yksinomaan eteläamerikkalaisista, ”oudoista” ja ”eksoottisista”, eläimistä. Kanat sen sijaan ovat universaaleja, minua ei yllättäisi jos niitä olisi olemassa myös muilla planeetoilla. Maapallolla jäljellä olevista eläimistä kanat ovat eniten dinosauruksen kaltaisia ja kanoilla on ilmeinen, tunnistettava ja hauska luonne. Nämä näkökulmat selventävät hahmojen roolia ja edistävät perusteellista tarinan ymmärtämistä. Tarinan taustalla olevat teemat ̶ vaara, turvapaikan tarve, vieraanvaraisuus ja mukavuudenhaluun liittyvät riskit ̶ ovat universaaleja. En voi olla tunnustamatta Ekaré -tiimin työtä, he ovat niitä ketkä ovat esitelleet kirjaa kustantajille ympäri maailmaa.
Toisten ihmisten asemaan asettuminen näyttää olevan johtava motiivi työssänne, onko näin?
Olen miettinyt tätä paljon valmistellessani juttutuokiotani Kolibriin. Anina-elokuvassa se on jotain keskeistä, joka juontaa romaanista. Luulen, että se on osa sitä, mikä liikutti ja motivoi minua tekemään tämän elokuvan. Ehkä se liittyy omiin henkilökohtaisiin kokemuksiin ja pohdiskeluihin, jotka ovat olleet läsnä läpi elämäni. Olen ollut vaihtelevissa paikoissa ja asemissa, viettäen erilaisten ihmisten kanssa aikaa. Mikään ei ole ollut harmitonta. Jotkut ihmiset ovat määritelleet Uruguayn ”Sosiaalisen laboratorion” -tarinan kautta, maana jonka epäoikeudenmukaisuuteen liittyvät ongelmat ovat samanlaisia koko Latinalaisen Amerikan kanssa, mutta sellaisessa mittakaavassa, joka mahdollistaa poliittiset kokeilut, joiden tulokset saadaan lyhyessä ajassa. Luulen, että urugualaisessa poliittisessa kulttuurissa on jotain epäsuoraa, mikä aiheuttaa sen ettei kukaan ole täysin naiivi sen suhteen, mitä tarkoittaa olla jossakin paikassa, riippumatta ideologisesta kannasta tai asenteesta.
Mitkä monikulttuurisia tai paikallisia elementtejä työssäsi on?
Uskon, että työni perustuu paikallisiin elementteihin universaalilla suuntauksella, ei niinkään monikulttuurisuuteen. Ehkä siksi, että Uruguayssa ja sitä ympäröivällä alueella erilaiset kulttuurit eivät näy selvästi. Olemme pikemminkin espanjalaisten, italialaisten, portugalilaisten, armenialaisten, baskien, englantilaisten, puolalaisten, israelilaisten ja afrikkalaisten suhteellisen homogeeninen yhdistelmä. Alkuperäiskulttuurien määrä Uruguayssa ja sen ympäristössä on vähäisempi verrattuna muihin Latinalaisen Amerikan alueisiin, jotka ovat paljon rikkaampia ja monimuotoisempia perinteiden, tapojen ja maailmankatsomusten osalta. Anina-elokuvassa paikallisuus on kaikki, kaupunki, kieli, hahmojen kulttuuri; ANINA on Uruguay. Aninan kansainvälinen ulottuvuus on tapa, jolla hahmo kohtaa ristiriitansa, inhimillisyys, ystävyys ja se tunnepitoinen ilmapiiri, joka pyrkii kuvaamaan sitä maailman valtavaa ulottuvuutta lapsen silmien edessä. Los Carpinchos -kirjassa paikallista on maisema ja itse capybarat, vaikka paikallisella tarkoitan, että tarina voisi sijoittua niin Uruguayhin, Argentiinan La Pampaan kuin Etelä-Brasiliaankin. Yleismaailmallista on kieli ja ristiriidat, joita se voi esittää. Siivekäät on pohjimmiltaan kansainvälinen projekti, jossa on kolumbialainen kirja sekä urugualais- argentiinalainen tuotantoryhmä, ja vaikka se heijastelee hyvin latinalaisamerikkalaisen taiteilijaryhmän näkökulmaa, absurdin huumorin valinta kielen akseliksi tekee siitä paljon laajemman. Dos Pajaritosin jokaisessa jaksossa tapahtuu paljon ja meillä on ylellisyys liikkua edestakaisin paikallisuuden ja universaaliuden välillä.
Millainen prosessi on kirjallisen teoksen sovittaminen animaatioon?
Kun ehdotamme sovituksen tekemistä, kirjallisesta teoksesta tulee panos, työmateriaali, ja meidän on mietittävä, mitä haluamme kertoa ja kuinka sen teemme uudessa muodossa. En puhuisi luopumisesta tai rikastumisesta, sillä en usko yhden teoksen olevan välttämättä parempi kuin toisen. Itse asiassa molemmissa tapauksissa joudumme välillä luopumaan rakastamistamme elementeistä lopullisen teoksen hyväksi: ”kaatamaan puita, jotta näemme metsän paremmin”, voisi sanoa. Audiovisuaalinen sovitus on tapa nähdä, kuinka joku luki alkuperäisen kirjallisen teoksen. Mielestäni audiovisuaalinen muoto on kielen erilainen ulottuvuus, se pitää sisällään monia taiteenlajeja aivan kuten arkkitehtuurikin. Elokuva sisältää kirjallisuutta, valokuvausta, esittäviä taiteita, kuvataidetta, tanssia, musiikkia jne. Kun teemme elokuvaa, käytämme kaikkia näitä taiteenlajeja kertoaksemme tarinan, ja se on kiehtova haaste.
Siivekäät (esp. Dos Pajaritos) esitetään Ylellä, miten se on otettu vastaan Suomessa?
Tämä on tapahtunut melko hiljattain enkä osaa vielä vastata, koska meillä ei ole mittauksia, mutta meille on todellakin ollut yllätys, että Yle ja SVT ovat olleet ensimmäisiä kanavia, jotka ovat hankkineet sarjan.
Mitä latinalaisamerikkalaisia kuvittajia, kirjoja tai lastensarjoja suosittelisit Suomeen?
Latinalainen Amerikka on jättimäinen alue monine maineen ja taiteilijoineen. Mainitsen kirjailijoita vaarana se, että jätän joukosta pois monia ystäviä ja lahjakkaita ihmisiä. Näillä henkilöillä on erilainen tausta, jotkut ovat todella tunnettuja ja toiset ovat vasta hiljattain julkaisseet esikoisteoksensa, mutta kaikki ovat mielestäni kiinnostavia ja huomionarvoisia: Dipacho (Diego Francisco Sánchez), Sebastián Santana, Sergio López Suárez, Ángela Lago, Roger Ycaza, Jairo Buitrago, Roger Melo, María Wernicke, Ruth Kaufmann, Diego Bianki, Itsvansch, Virginia Mórtola, Decur, Matías Acosta, Dani Scharf, Sabrina Pérez, Lucía Franco, Claudia Prezioso, Jorge Mato (Ca_teter), Maco, Juanma Díaz, Pato Segovia, Horacio Cavallo, Issa Watanabe, Juan Palomino, Amanda Mijangos, Armando Fonseca, Rafael Yockteng, Isol, Yael Frankel ja monia muita.
Onko pohjoismainen lastenkirjallisuus ja -kuvitus teille tuttua?
Tunnen Astrid Lindgrenin Peppi Pitkätossun, Theodor Kittelsen upeat kuvitukset ja Tove Janssonin Muumit.
