Valokuvaaja Tuomo Mannisen kuvissa helsinkiläisistä metsistä huomio kiinnittyy eri suunnista risteäviin valoihin ja varjoihin.Kuinka kuvien kimmeltävä lumi on syntynyt, ja mistä Tuomo Manninen ammentaa inspiraatiota taiteeseensa.
Miten sinusta tuli valokuvaaja?
Minusta tuli valokuvaaja, koska kirjoittaminen oli liian helppoa. 🙂 Tekstiä voi aina muokata jälkikäteen, pohdiskella ja pyöritellä. Valokuva otetaan juuri siinä hetkessä, sitä ei -ainakaan aikoinaan- voinut kovin paljon muuttaa jälkikäteen.
Mikä on valokuvillesi ominaista?
Tunnusmerkkini valokuvaajana on valon käyttö, joka on ollut kulkenut mukana aivan alkuajoista lähtien. Valolla leikittely alkoi 1980-luvulla. Kerran Kuubassa olin opettamassa potrettivalokuvausta täkäläisille opiskelijoille. Koululla ei ollut saatavilla minkäänlaisia studiovaloja, joten keksimme käyttää valoina mitä tahansa lamppuja ja muun muassa foliota valon heijastamiseen.
Millaisia asioita haluat kuvata valokuvissa?
Olen tehnyt urani aikana paljon dokumentaarista valokuvausta eri lehdille ja medioille. Taiteilijana pääaiheeni on erilaiset ihmisryhmät, joita olen kuvannut jo vuodesta 1995.
Mistä saat uusia ideoita ja inspiraatiota?
Luen, katson elokuvia, kuuntelen musiikkia: kirjoittelen koko ajan ylös erilaisia mieleen tulevia juttuja esimerkiksi konserteissa tai elokuvateattereissa.
Miten Ihmeellinen luonto* syntyi?
Pandemian jyllätessä ja rajoituksien aikana joudun pistämään paussille ihmisryhmien potretit. Piti keksiä jotain muuta kuvattavaa. Ainakin Suomessa ihmiset hakivat voimaa pandemian keskelle luonnosta, josta tuli tärkeä, henkistä jaksamista parantava elementti. Tämä ilmiö alkoi kiinnostaa minua. Lisäksi halusin kuvata luontoa uudella tavalla, sillä luontoa on usein totuttu kuvaamaan tietyllä tavalla. Luontokuvaajat ovat usein myös intohimoisia luontoharrastajia, joten kuvien tarkoituksena on näyttää luontoa sellaisena kuin he sen kokevat. Minun lähtökohtani oli erilainen, koska halusin valaista kuvaamiani kohteita, jolloin ne näyttäytyvät kuvissa sellaisina, jollaisina niitä ei oikeasti ole olemassa. Kuvieni viesti on, että luonnolla ei ole mitään erityistä tarkoitusta, minkä vuoksi se olisi olemassa. Luonto vain on. Mekin ihmisinä olemme osa luontoa.
Miten näyttelyn valokuvat on toteutettu?
Valaisemalla, valaisemalla ja valaisemalla. Kaikki kuvat on kuvattu kaikki päiväsaikaan; valoa ei talvella hirveästi ole, mutta olen myös valottanut vallitsevaa valoa todellista pimeämmäksi, jotta salaman valo erottuisi. Kamera on ollut koko ajan jalustalla eli samanlaisia kuvia on otettu 50–150. Kuvat on tehty yhdistämällä näiden kuvien eri valotukset yhteen. Ainoastaan valo on liikkunut paikasta toiseen, ja kuvaamisessa on kestänyt tunnin tai pari. Nämä valaistut kohdat on liitetty toisiinsa jälkikäsittelyssä, johon on mennyt noin päivä jokaisen kuvan kohdalla. Tekniikka antaa myös mahdollisuuden vaihtaa valon suuntaa, minkä avulla saadaan hanki kimaltamaan tai jotain pieniä yksityiskohtia nostettua esiin. Erisuuntaiset valot antavat kuviin elokuvallisen, epätodellisen tunnun. Lumikuvat on kuvattu enemmän tai vähemmän pakkasella, noin 5–10 pakkasasteessa. Suomalaisittain poikkeuksellisesti käytin metsässä suksien sijasta lumikenkiä. Niistä kun saa kuvatessa paremman sivutuen.
Kaikki kuvat on kuvattu Helsingissä, Suomen pääkaupungissa.
Kun aloitin tämän projektin, liikuin paljon Helsingin lähiluonnossa etsimässä kuvattavaksi sopivia kohteita. Lopulta päädyin kuvaamaan pääasiassa luonnonsuojelualueita Helsingin rajojen sisällä.
Millainen suhde suomalaisilla on luontoon?
Suomalaisessa luontosuhteessa on varmasti jotain erityistä juuri siksi, että meillä näennäisesti koskematonta luontoa on paljon, ja se on lähellä kaikkialla. Suomalaisten luontosuhteeseen vaikuttaa esimerkiksi mökkeilykulttuuri, jossa mennään rentoutumaan usein alkeellisempien olosuhteiden äärelle mökille ja puuhailemaan luontoon.
*Ihmeellinen luonto on ollut osa PHotoESPAÑA-valokuvafestivaalia 2022 ja näyttelyn tummanpuhuviin metsämaisemiin oli esillä instituutin galleriassa.
