Joulukuun lopussa Aki Kaurismäen elokuva Le Havre (2011) sai ensi-iltansa Espanjan elokuvateattereissa, ja täten Instituutti suosittelee ohjaajan aiempaa elokuvaa Tulitikkutehtaan tyttö (1990), joka on saatavilla Instituutin kirjastossa. Elokuva tarttuu ohjaajalle tyypillisesti yhteiskunnallisiin teemoihin. Kaurismäki on ohjaaja, jonka yhtenäinen tyyli paistaa läpi tuotannon. Myös Tulitikkutehtaan tyttö kantaa tekijän omaperäistä leimaa joka otoksessaan. Elokuva kuuluu yhdessä Varjoja Paratiisissa (1986) ja Arielin (1988) kanssa taiteilijan ensimmäiseen”Proletariaatti trilogiaan” ja se toimii vakaana todistuksena ohjaajan matkimattomasta ja persoonallisesta tyylistä, joka takaa hänelle täyden Auteur-aseman.
Tulitikkutehtaan tyttö-elokuvan päähenkilö on kahdenkymmenen kieppeillä oleva Iiris (Kaurismäen muusa Kati Outinen), joka työskentelee tulitikkutehtaalla monotoonisissa olosuhteissa, kontroloiden liukuhihnalla juoksevia tulitikkuaskeja. Sen sijaan että Iiris itse nauttisi ansaitsemastaan palkasta, hän elättää taloudellisesti välinpitämätöntä äitiään ja isäpuoltaan sekä työpäivänsä jälkeen valmistaa heille ruuan ja hoitaa kotia. Hiljaisten ja yksinkertaisten otosten myötä Kaurismäki korostaa Iiriksen monotoonista elämää ja perhevaikeuksia. Samoin Iiriksen vastoinkäyminen rakkausasioissa esitetään yksinkertaisen mutta omaperäisen otoksen välityksellä: tanssitalolla limonaadipullojen kertyminen Iiriksen jalkojen juureen viittaa hänen epäonneen kumppanin löytämisessä. Iiris tulee raskaaksi miehelle, joka luulee häntä prostituoiduksi. Kohtalon kolhuissa Iiris saavuttaa eksistentiaalisen heräämisen ja suunnittelee makean koston.
Kuten yleensä Kaurismäen tuotannossa, Tulitikkutehtaan tyttö syventyy epäonnisiin ja marginaalisiin yhteiskuntaluokkiin. Tämä on selkeästi nähtävissä tehtaalle sijoittuvissa kohtauksissa, jossa Iiris työskentelee. Elokuva alkaa pitkillä otoksilla tehtaiden koneista painottaen niiden itseään toistavaa ja yksitoikkoista toimintaa. Nämä päästävät katsojan lähemmäksi Iiriksen maailmaa sen rutininomaiseen rytmiin. Kenties nämä ensimmäiset otokset tulitikuista liukuhihnalla toimivat eleganttina metaforana viitaten työväenluokkaan, joka useasti nähdään anonyyminä ja näkymättömänä massana. Lisäksi voidaan rohkeasti väittää, että otokset koneista ja automatisoidusta elämästä kantavat kaikua Kaurismäen ihaileman ohjaajan Jacques Tatin Mon Oncle (1958) kanssa ja jopa tietyssä implisiittisessä mielessä Charles Chaplinin Nykyaika elokuvan (1936) kanssa. Ratkaisevasti Tulitikkutehtaan tytössä tehtaan vaikutusvaltaiset ihmiset on jätetty kuvaruudun ulkopuolelle, ja sen sijaan heidän läsnäolonsa on vain aistittavissa läpi elokuvan. Näin elokuva karttaa tiettyjä kliseitä vallanhaltijoista. Kaurismäki välttää kaupallista dramatiikkaa ja spektaakkelisuutta ja tuo sen sijaan esiin inhimillisiä tunteita. Todellakin, taiteijan katse on aina optimistinen, kuinka viistolla tavalla tahansa.
Kaurismäki leimaa elokuvan mise-en-scènen persoonallisella tyylillään, ja ohjaajalle tyypilliset rekvisiitat – jukeboxit, live orkesteri, paikalliset kuppilat – löytävät paikkansa täälläkin. Kaurismäki sijoittaa tutun leitmotifin myös Iiriksen maailmaan: vintage-autot, jotka ylittävät ajalliset ja luokkarajat, ja antavat elokuvaan hipauksen maagista realismia. Vaikka Tulitikkutehtaan tytössä on nähtävissä yhteneväisyyksiä ohjaajan muiden elokuvien kanssa, se myös erkanee niistä. Jos Kaurismäen kolmannessa ”Luuseri trilogiassa” (Kauas pilvet karkaavat (1996), Mies vailla menneisyyttä (2002) ja Laitakaupungin valot (2006)) värimaailma on lähellä Douglas Sirkin melodraamoja tai Edward Hopperin maalauksia, Tulitikkutehtaan tytössä valtaa harmaat ja aseptiset sävyt. Karsittu lavastus on kuitenkin Kaurismäelle tyypillisesti täynnä pieniä yksityiskohtia vahvoissa, saturoiduissa sävyissä. Tulitikkutehtaan tyttö ammentaa kauneutta juuri tästä puhdistuksesta, jossa ympäristö ja objektit karakterisoivat hahmoja implisiittisellä tavalla.
Tarina pyörii hahmojen käyttäytymisen ympärillä, ja kasvojen eleet supistetaan minimiin. Elokuvan valtaa silmiinpistävä lakonismi, jossa suurin osa puheesta itse asiassa kuullaan muiden lähteiden, kuten television ja live musiikin kautta. Vaikka hahmot ilmentävät itseään vähäisillä sanoilla, niillä on kuitenkin huomattavasti painoarvoa. Lisäksi teot ovat tärkeässä asemassa elokuvassa. Kaurismäki painottaa Iirikseen triviaalista elämää pitkien otoksien välityksellä, joissa ei tapahdu mitään kertomuksellisesti tärkeää, esimerkiksi keskittyen Iirikseen astioiden pesuun, kokkaamisen ja appelsiinin kuorimiseen, melkein kuin kyseessä olisi 70-luvun feministielokuva. Sen sijaan että tämä viittaisi kertomuksen kuivuuteen, kotityöt toimivat filmaattisina vihjeinä ja niillä on suuri merkitys myöhemmin tarinan kulussa.
Tulitikkutehtaan tyttö on mestariteos epätoivon ja yhteiskunnallisten epäoikeuksien ylitsepääsemistä. Elokuvan tapahtumat, joissa on häivähdys mustaa huumoria, lopulta vapauttavat Iiriksen. Täten ylitsepääseminen voidaan nähdä itsetunnon heräämisenä, kuin henkilökohtaisena vapautuksena. Pienet toivonkipinät joita päähenkilö tarinan kuluessa näyttää välittävät kouriintuntuvan emansipaation. Näytteliöiden työ on myös ensiluokkaista, suurin osa heistä on Kaurismäen vakiokasvoja, kuten Kati Outinen, Esko Nikkari (isäpuoli), Elina Salo (Iiriksen äiti) ja Silu Seppälä (Iiriksen veli). Vaikka Tulitikkutehtaan tyttö on jo yli 20 vuotta vanha, sen yhtesiskunnallinen konteksti ja katse työväenluokkaan tekevät elokuvasta yhä ajankohtaisen ja tärkeän tänäkin päivänä.
Elokuva on lainattavissa Instituutin kirjastossa. Tule käymään!
