Haarautuvan rakkauden talon ohjaaja Mika Kaurismäki poikkesi Madridissa elokuvansa Espanjan ensi-illassa ja lehdistötilaisuudessa, jossa oli läsnä myös Suomen Madridin-instituutti. Ahkera elokuvantekijä vastasi toimittajien kysymyksiin pilke silmäkulmassa.
Haarautuvan rakkauden talo on elokuva perheestä. Kyseinen perhe ei kuitenkaan vastaa sitä tyypillistä kuvaa, joka Etelä-Euroopassa on suomalaisesta perheestä.
Käsitys perheestä on muuttunut Suomessa viimeisen neljänkymmenen vuoden aikana. Aiemmin asuttiin maalla, ja nyt ihmiset ovat entistä itsenäisempiä. Elokuva myös osaltaan kritisoi tätä arvojen muutosta, sillä loppujen lopuksihan perhe on kuitenkin kaikkein tärkein.
Et ole pitkään aikaan kuvannut Suomessa.
Totta, siitä on kauan, kun viimeksi kuvasin suomalaisen elokuvan, vuonna 1991. Tahdoin tehdä elokuvaa Suomessa ja ajattelin, etten nyt tee mitään muuta, ennen kuin onnistun kuvaamaan siellä. Etsin tarinaa, jonka puitteissa voisin työskennellä suomalaisten näyttelijöiden kanssa suomeksi –enhän ollut pitkään aikaan ohjannut suomen kielellä. Se onkin ollut hauskaa. Lisäksi sain tämän elokuvan puitteissa mahdollisuuden sekoittaa tyylejä; komediaa, rakkaustarinaa, rikosdraamaa…
Elokuvan nimi espanjaksi (Divorcio a la Finlandesa) muistuttaa kovasti kuuluisaa italialaista mustaa komediaa Divorzio all’italianaa.
Toki italialainen komedia ja Mastroianni innoittivat minua, kuten yhtä lailla myös Lubitz, Wilder, Preston Sturges ja hillittömät komediansa.
Miten syntyi elokuvan aihe; eroava pariskunta, joka kuitenkin asuu yhdessä samassa talossa?
Haarautuvan rakkauden talo perustuu romaaniin, nuoren kirjailijaystäväni Petri Karran esikoisteokseen. Hän pyysi minua kustantajakseen. Jo heti luettuani ensimmäiset sivut ajattelin, että siitä tulisi hyvä elokuva. Työprosessi onkin ollut mielenkiintoinen, sillä aloin kirjoittaa käsikirjoitusta samaan aikaan kun hän kirjoitti romaania. Näin elokuvalla oli myös vaikutusta romaaniin. Kyseessä on siinä mielessä tositarina, että kaikki henkilöhahmot ovat oikeasti olemassa. Kun Petri Karra kirjoitti romaania, liikkui huhuja virolaisesta ja venäläisestä mafiasta. Itse asiassa Wolffin hahmoa on innoittanut eräs kirjailijan ystävä, joka oli juuri päässyt vankilasta.
Miten elokuvan tunnelmaan olisi vaikuttanut, jos se olisi kuvattu talvella? Olisiko se ollut synkempi?
Toki. Talvisaikaan ihmiset elävät sisätiloissa, ja näemme vain vähän luonnonvaloa. Siksi suurin osa elokuvista kuvataan kesällä.
Etelässä suomalaisista on sellainen kuva, etteivät he osaa ilmaista tunteitaan. Elokuvassa henkilöt kuitenkin huutavat, itkevät… Onko Suomi muuttunut sen kahdenkymmen vuoden aikana, jotka olet viettänyt poissa kotimaastasi? Vai oletko saanut Brasilian-vuosiesi aikana vaikutteita paikallisesta kulttuurista?
Tottakai Brasilian-vuoteni ovat vaikuttaneet siihen, miten katson Suomea ja muuta maailmaa. Nyt näen Suomen eri tavoin. Aiemmin, kun elettiin maalla ja lähin naapuri oli kahdenkymmenen kilometrin päässä, emme olleet niin tottuneita kommunikoimaan suullisesti. Paraikaa suomalaiset opettelevat sitä, osaksi Nokiankin johdolla. Asiat ovat muuttuneet paljon. Ennen väestö oli paljon yhtenäisempää, kun taas tänä päivänä Suomessa on enemmän maahanmuuttajia. Vielä kaksikymmentä vuotta sitten maassa hädin tuskin näki ulkomaalaisia, esimerkiksi afrikkalaisia.
Muutos johon viittaat -ulkomaalaisten ilmestyminen katukuvaan- näkyy yhdessä elokuvan kohtauksessa: Juhani saapuu töihin ja nousee rappusia, kun häntä vastaan kävelee kaksi somalinaista lastenvaunujen kanssa.
Juuri näin, kyseinen hetki onkin kunnianosoitus Eisensteinille ja hänen kuuluisalle Panssarilaiva Potemkin –sarjalleen.
Elokuvasi on komedia, joka on nähty monissa Euroopan maissa. Nauretaanko eri maissa samoille kohtauksille?
Koska kyseessä on komedia, yleisö nauraa kaikkialla maailmassa, muttei välttämättä samoille asioille. Lisäksi naisia naurattavat eri kohtaukset kuin miehiä.
Olet tehnyt paljon elokuvia viime vuosina.
Kun elokuvantekijän moottori kerran sammuu, sitä voi olla vaikeaa saada käyntiin uudelleen, joten parempi on vain pitää se liikkeessä. Siksi on minun helpompi tehdä kaksi elokuvaa vuodessa kuin yksi joka vuosi.
Olet erittäin tuottelias elokuvantekijä. Vaikuttaako talouskriisi sinuun ollenkaan?
Vaikeina aikoina elokuvista ja kulttuurista ylipäänsä tulee ihmisille tärkeämpiä. Onneksi kriisi ei ole vaikuttanut niin paljon suomalaisen elokuvateollisuuden valtiontuen määrään. Lisäksi tulen ohjaajana halvaksi. Esimerkiksi viime vuonna kuvasin elokuvan viidessä päivässä. Ensi vuonna aion tehdä pitkän elokuvan Ruotsin kuningar Kristiinan aikakaudesta. Historialliset elokuvat ovatkin kalliimpia tehdä; siinä suhteessa näen kriisin lähestyvän.
Miltä tuntui tavata uudelleen näyttelijä Kari Väänänen?
Kari on kuin veljeni; hänen kanssaan on aina yhtä hauskaa tehdä töitä. Hän on ahkera näyttelijä, mutta yhtä lailla suosittu Suomessa myös elokuvaohjaajana.
Mitä mieltä olet festivaaleista?
Festivaaleja on paljon, ehkä liikaakin. Monille pienille elokuville festivaaleista on muodostunut yksi niiden jakeluväylistä. Tavallisesti pienten elokuvien on vaikea päästä levitykseen kaupallisten piirien ulkopuolelle, mutta festivaalien ansiosta se voi onnistua. Henkilökohtaisesti käyn eniten Berliinin ja Toronton elokuvafestivaaleilla. Venetsiassa olen myös käynyt kerran, heillä oli hyvää ruokaa.
Miten tärkeänä näet arkkitehtuurin? Onko elokuvan talo ikään kuin yksi henkilöhahmoista?
Itse asiassa opiskelin arkkitehtuuria ennen kuin omistauduin elokuvalle. Lähdin Saksaan opiskelemaan sitä, mutta vaihdoinkin pian elokuvakouluun. En kertonut muutoksesta vanhemmilleni, joten he luulivat minun jatkaneen arkkitehtuuriopintojani. Tänä päivänä he toki jo pitävät vaihdosta hyvänä asiana. Elokuvissani arkkitehtuuri on aina ollut tärkeä tekijä; kiinnitin siihen paljon huomiota jo nuorena elokuvantekijänä. Kun löydän kauniin tapahtumapaikan, kirjoitan sinne kohtauksen. Ensimmäisinä vuosinani tein elokuviin ensin kehykset, joihin sitten sijoitin näyttelijät -ehkä sen vuoksi, että pelkäsin heitä. Nykyään työskentelen eri lailla; aloitan harjoittelemalla näyttelijöiden kanssa ja vasta sitten otan mukaan kameran.
Julkaisuvapaa Suomen Madridin-instituutin luvalla
