Mujer mira a la cámara

Linssin takaa: Sanni Saarinen

Suomalaiselle valokuvaajalle Sanni Saariselle on myönnetty arvostettu PhotoEspaña-valokuvafestivaalilla jaettava Descubrimientos-palkinto. Valokuvillaan Saarinen tarkastelee muun muassa ihmisten identiteettiä, juuria ja yhteyttä fyysiseen tilaan jossa he ovat kasvaneet. Vuonna 2022 Instituutti on mukana järjestämässä dokumentaarisen valokuvataiteilijan omaa näyttelyä PhotoEspaña-festivaalilla.

Mitä Descubrimientos-palkinto merkitsee sinulle? Millainen kilpailu oli verrattuna muihin kilpailuihin?
PhotoEspaña Descubrimientos palkinto on upea tunnustus. Tuntuu hienolta kuulla, että työni on puhutellut ja koskettanut. Erityisen hienon palkinnosta tekee siihen kuuluva yksityisnäyttely vuoden 2022 PhotoEspaña -festivaaleilla. PhotoEspaña on yksi Euroopan ja Latinalaisen Amerikan suurin valokuvataiteen festivaali, jonka ohjelmistoon kuuluu vuosittain korkeatasoisia ja kiinnostavia näyttelyjä ja valokuvaan liittyvää oheisohjelmaa. Iloitse kovasti ollessani mukana vuoden 2022 ohjelmassa. Se on mahdollisuus tuoda työtäni esiin aivan uudelle yleisölle.

Millä valokuvasarjalla olet voittanut Descubrimientos-palkinnon?
Voitin kilpailun sarjalla Kohti. Se on autofiktiivinen sarja ajan kulun ja kasvun, perheen ja identiteetin teemoista. Olen kuvannut sarjaa intuitiivisesti vuodesta 2017 alkaen ja kuvaan edelleen.

Kuvaan läheisiäni ja arkisia elinympäristöjäni. Kuvattavana on usein ollut tyttäreni ja siskoni, ja luonnolla on keskeinen sija työssäni. En kuitenkaan dokumentoi arkeani, vaan käsittelen kuvieni kautta yleisempiä teemoja.

Olen kiinnostunut hetkistä, joissa ei varsinaisesti tapahdu mitään, mutta joihin elämä tiivistyy. En usko suurten virstanpylväiden olevan elämässä merkittävimpiä – pikemminkin muovaudumme itseksemme ja elämä tapahtuu arkisissa hetkissä.

Tämän sarjan kuvaaminen on minulle pyrkimystä kurkottaa kohti jotakin, jonka koen elämässä olennaiseksi. Ajan hienovarainen, lähes huomaamaton kuluminen kiinnostaa ja kauhistuttaa minua. Vaikka kuvaan arjessa, työssäni on runollinen ilmapiiri ja olen kiinnostunut sisäisestä kokemuksesta.

Valokuvaan filmille keskikoon kameralla, ja se on olennainen osa prosessiani. Raskas kamera tekee työskentelystäni hidasta ja maadoittaa hetkeen. En suunnittele kuviani tarkkaan etukäteen, nyt syntyvät reaktiona maailmaan, ja pidän siitä, ettei lopputulosta näe välittömästi. Usein kuvien merkitys avautuu vasta kehitettyäni filmin tai kuvien löytäessä paikkansa sarjassa ja suhteutuessa sen muihin kuviin.

Miten valokuvaajan urasi alkoi?
Olen ensimmäiseltä koulutukseltani kulttuuriantropologi, ja työskentelin valmistumiseni jälkeen tutkijana. Kun huomasin ettei tutkijuus ollut minulle ominaisin tapa käsitellä sinänsä äärimmäisen kiinnostavia ja tärkeitä aiheita, kiinnostuin valokuvauksesta vakavammin.

Asuin tuolloin Madridissa ja hakeuduin opiskelemaan Eftiin (Centro Internacional de Fotografía y Cine). Ensimmäisen kamerani olin saanut 10-vuotiaana, ja kantanut sitä mukanani siitä asti.

Opiskelin Eftissä dokumentaarisen valokuvauksen linjalla ja olin erityisen kiinnostunut yhteiskunnallisesta valokuvasta. Tein lopputyöni kuvaamalla muotokuvasarjan Madridin laidalla sijaitsevan El Gallineron slummin Romanian romaniväestöstä.

Valmistuttuani työskentelin vuosia freelance -valokuvaajana ja toimittajana suomalaiselle lehdistölle ja aikakausilehdille. Hiljalleen aloin kaivata nopean ja sirpaleisen lehtityön rinnalle syvällisempää, pitkäjänteisempää tapaa käsitellä asioita ja työstää omia, dokumentaarisia valokuvaprojekteja.

Valokuvaajana minua on alkanut kiinnostaa yhä enemmän ihmisen sisäinen todellisuus ja sen näkyväksi tekeminen. Olen dokumentaarinen valokuvaaja, en kuvajournalisti, ja ilmaisun poeettisuus on minulle tärkeää. Nykyisin työskentelen myös erilaisissa yhteisötaiteellisissa projekteissa oman taiteellisen työni rinnalla.

Miten kulttuurien väliset suhteet heijastuvat sinun teoksisi?
Monikulttuurisuus on läsnä omassa elämässäni vahvasti. Olen asunut Espanjassa ja Perussa yli kymmenen vuotta, tyttäreni on puoliksi espanjalainen ja kiinnostus maailman kulttuurista moninaisuutta kohtaan sai minut opiskelemaan alun perin kulttuuriantropologiaa. Tämä kaikki vaikuttaa tapaani katsoa maailmaa, ja näkyy väistämättä myös työssäni.

Kuulumisen kysymykset olivat yksi alkusysäys Kohti -sarjalleni. Pohdin paljon aihetta palattuani Suomeen yli kymmenen ulkomailla eletyn vuoden jälkeen, ja tyttäreni synnyttyä. Olen käsitellyt aihetta myös Kahtaalla -projektissa, jossa valokuvasin kahden kulttuurin välillä eläviä ihmisiä Turun Varissuolla.

Toisaalta valokuviini mahtuu paljon hiljaisuutta ja luontoa. Ne ovat kansainväliselle yleisölle kenties hyvin suomalaisia, tai pohjoismaalaisia, elementtejä.

Mitkä teemat kiinnostavat sinua valokuvaajana?
Olen ihmisläheinen valokuvaaja ja kiinnostunut inhimillisestä kokemuksesta maailmasta ja ihmisen tavoista tulkita elämää, olemassaoloa ja yhteiskuntaa. Jaan nykyisen työskentelyni karkeasti kahteen osaan.

Autofiktiivisten aiheiden lisäksi työskentelen yhteiskunnallisten aiheiden parissa. Ne liittyvät poikkeuksetta kulttuurien moninaisuuteen ja ihmisoikeuksiin.

Autofiktiivinen työskentely on keino käsitellä olemassaolon yksityisempiä teemoja. Koen olevani myös valokuvataiteilijana vapaampi kun työni ei käsittele suoraan toisten ihmisten elämää – dokumentaarisuuteen liittyy valtava vastuu.

Valokuvaajana minua kiinnostaa näennäisen takana oleva, ihmisen oma kokemus. Se on haastavaa ja ristiriitaistakin: valokuvahan kiinnittyy aina materiaaliseen, ulkoiseen todellisuuteen. Uusimmassa, aluillaan olevassa projektissani käsittelen uskon ja pyhyyden kokemuksia.

Olet opiskellut Espanjassa? Millainen kokemus oli?
Järisyttävän hieno. Opiskelin Eftissä Madridissa vuoden mittaisella ammattilaislinjalla vuonna 2010 ja sain sen jälkeen koululta stipendin vuoden pituiselle dokumentaarisen valokuvan maisterikurssille. Se oli yksi elämäni paras vuosi ja valokuvaajana käänteentekevä.

Vuosi koostui Espanjan eturivin valokuvaajien ja myös kansainvälisten huippukuvaajien kuten Magnum -kuvaajien työpajoista. Ilmapiiri oli innostunut ja opin valtavasti. Vuosi oli itselleni todellinen visuaalinen ja älyllinen vallankumous, ja siksi niin merkittävä.

Espanjalaiset opettajani Eduardo Momeñe, Ciuco Gutiérrez, Juan Manuel Castro Prieto, Cristina García Rodero, Miguel Oriola, Carlos de Andrés ja Beatriz Martínez jättivät omaan valokuvaajan identiteettiini lähtemättömän jäljen.

Tieni valokuvaajana alkoi Madridissa. Siksi Descubrimientos PhotoEspaña -näyttely juuri Madridissa tuntuu erityisen merkittävältä.

Valikko