Kolumbialainen halaus

Posted By :
Comments : Off

Se tuntuu vieläkin kehossa –ja mielessä. Ajelemme puheliaan taksikuskin, ihanan (ja puheliaan) tulkkimme Netan sekä työparini Sannin kanssa kohti Externadon yliopistoa. Teemme matkan päivittäin seuraavat kaksi viikkoa. Matkalla ehdin ajatella ja katsella ikkunasta bogotalaista elämää. Erilaisia kuvia vilahtelee silmissäni. Kuvia, jotka herättävät voimakkaita elämäntäyteisiä tunteita.

Ensimmäinen kuva sisältää vaaran tunteita. Epäoikeudenmukaisuutta ja pelkoa. Kuinka näin voi tehdä? Pojat ajaa pyörällä. Yhtäkkiä kaksi poikaa pysäyttää pyöräilijät ja he lähtevät ajamaan niillä kovaa vauhtia pois. Pyörät ovat vaihtaneet omistajaa alle minuutissa. Toinen pyöränsä menettäneistä juoksee hetken heidän perässään, toinen näyttää lamaantuneen paikoilleen. Minä taksin ikkunasta ulos katsellen, ajattelen, onko tämä todellista vai tulkitsinko tilanteen väärin. Näin voi kuulemani mukaan tapahtua. Koskaan ei voi tietää milloin lähtee polkupyörä alta tai lompakko repusta. Pitäisikö taistella vai paeta, vai kenties jäädä paikoilleen vaaran osuessa omalle kohdalle?

Suljen silmäni ja palaan edellisen päivän OMAKUVA N.Y.T. työpajaan. Tästä kuvasta huokuu lämpöä. Välittämistä ja toivoa. Kurssilaiset ovat rakentaneet Rauhankoneen. Rauhankone muodostuu äänistä, kehoista ja liikkeestä. Se on elävä, elossa oleva, hengittävä rakkaudellinen ihmiskone, joka toivoo ja toivoo, että rauha vihdoinkin olisi todellisuutta. Rauhankone on vaikuttava näky. Se täyttää koko tilan ja saa herkistymään. Ilmassa on yhtä aikaa surua ja toivoa. Tässä rauhankoneessa kiteytyy ihmisten henkilökohtaiset menetykset, yhteisesti jaettu menneisyys ja toivo uuden, paremman yhteiskunnan tuomasta turvasta, jonka rauha voisi maahan tuoda.

Kolmas kuva. Istumme jälleen taksissa, mutta nyt nokka on kohti Arcapachan residenssiä, joka sijaitsee Toliman maakunnassa. Poliiseja ja tiesulkuja. Mitä on tapahtunut? Mielenosoitus. Mistä nyt taas osoitetaan mieltä? Autonrenkaat palavat ja musta savu peittää ilman ja saa sulkemaan silmät ja hengityskanavat. Tie ulos kaupungista on tukossa. Kestää (muistaakseni) neljä tuntia päästä kaupungin ulkopuolelle. Ihmiset tuntuvat suhtautuvan tilanteen aiheuttamaan turhautumiseen rauhallisesti. Sitähän voi vaikka nousta autosta ulos ja mennä juttelemaan toisen ruuhkaan juuttuneen kanssa! Vihdoin autojono liikahtaa ja ruuhka alkaa purkautumaan. Bogotassa on ihan liikaa autoja! Jonottaminen palkitaan viidakko kävelyllä ja uinnilla kirkkaassa vuoristosta laskeutuvassa vedessä. Kolumbialainen luonto, kaikki sen rikkaudet ja rauhallisempi elämänmeno on maanpäällinen paratiisi.

Neljäs kuva. Siinä on kaikki. Olin ajatellut, että tokkopa jaksan sitä jatkuvaa halailua. Minulle kerrottiin, että kolumbialaiset halailevat paljon, mennen tullen. Jo muutaman päivän oleskelun jälkeen huomaan odottavani jokaista lämmintä halausta. Kolumbialainen halaus sisältää innostusta, uteliaisuutta, leikkisyyttä ja luottamusta. Se on tarttuvaa lajia. Kolumbialainen tavaramerkki, jota tulisi tuoda Suomeen kilokaupalla, rahteina, salakuljetuksina. Minä (me) tarvitsemme sitä. Kaikki tarvitsee halauksen. Se on yhteisöllisyyttä ja halua luottaa ja pysyä elossa, elävänä. Se on musiikkia, tanssia ja iloa. Se on turvallisuutta. Halaus on iso syli, itse asiassa valtava syli, johon mahtuu monta elävää olentoa yhtä aikaa.

Tämän kaiken ja paljon muuta toin mukanani Suomeen. Millaisen jäljen taidetyöskentely ja kohtaamiset jättivät kurssilaisiin? Palautteiden ja viimeisen päivän tunnelman mukaan kaksiviikkoinen on ollut osallistujille sekä ammatillisesti että henkilökohtaisesti merkittävä matka. Tämä oma sukellus taiteen kautta merkityksellisiin ihmisyyttä ja elämää koskeviin kysymyksiin antaa voimia jatkaa työtä niiden ihmisten kanssa, jotka tarvitsevat tukea. Ja heitä on paljon. Arvostan suuresti näiden yhteisötaiteilijoiden, sosiaalityöntekijöiden ja psykologien työtä!

Prosessi synnytti mieleeni kuvan tilasta, joka on elämänmakuinen ja -tuntuinen. Tila, jossa on läsnä yhtä aikaa turva ja turvattomuus, toivo ja toivottomuus, ilo ja suru, hiljaisuus ja musiikki. Kiitollisena sain olla hetken tuossa tilassa. Nyt toivon palaavani takaisin.

Kiitos tanssivalle tulkillemme Netta Vargalle, joka mahdollisti kommunikaation ilman espanjan kielen taitoa. Kiitos CES Waldorf! Sain tutustua Waldorf-keskukseen, jossa sen säteilevät työntekijät tekevät työtään suurella sydämellä ja ammattitaidolla, taidetta arvostaen ja sitä käyttäen. Kiitos Sanni! Kiitos kaikki ja tietysti halaus!Space! Tilaa nuorten ehkäisevään mielenterveystyöhön -projekti toimii Stean tuella osana FinFami Uusimaa ry:n kehittämistyötä. Kolumbian-ekskursiot toteutuivat yhteistyössä Suomen Madridin-instituutin ja bogotalaisen Externado-yliopiston kanssa, Ulkoministeriön tuella. Ensimmäinen jakso toteutui toukokuussa 2017 ja toinen jakso tammikuussa 2018. Tavoitteena oli kulttuurivaihto:Me Space-tyypit (Ursula Hallas ja Sanni Sihvola) koulutamme Autorretrato YA -kurssilla paikallisia yhteisötaiteilijoita ja psykososiaalisen työn ammattilaisia hyödyntämään taidetta ja mentalisoivaa työotetta, jota he voivat soveltaa esimerkiksi katulapsityössä tai ex-taistelijoiden integraatioprojekteissa. Me suomalaiset yhteisötaiteilijat ja järjestötyöntekijät saamme kosketuksen monikulttuuriseen työskentelyyn ja ymmärrystä esimerkiksi aseellisten konfliktien monisyisistä vaikutuksista ihmisen elämän kulkuun. Pääsimme tutustumaan paikallisten toimijoiden työhön ja solmimme uusia yhteyksiä.

Space! Kolumbiassa (Ursula Hallas)