Kari Ikonen trion konsertti Madridin Bogui jazz-klubilla oli menestys. Yleisö sai rahoilleen vastinetta, kun trion omaleimainen soundi täytti klubin soinnillaan. Yhtyeen muodostavat pianisti Kari Ikonen, rumpali Markku Ounaskari ja kontrabasisti Ara Yaralan, joiden kanssa meillä oli ilo keskustella jazzista, ja siitä kuinka trion omaperäinen musiikki syntyy.
Miksi jazz? Miten päädyitte jazzmusiikin pariin?
Kari: Minulle jazz valikoitui isoveljen esimerkistä, sillä hän soitti rumpuja ja kuunteli fuusiojazzia. Meillä oli kotona Chick Corean levyjä, Brecker Brothersin levyjä ja jotain Miles Davisia, joita sitten kuuntelin ja opettelin vähän itsekseni. Sitten pääsin Jyväskylän musiikkikoulun popjazz-linjalle, jossa oli oikein hyvä piano-opettaja, Antti Laukkanen. Muutaman vuoden siellä oltuani, alkoi suunta käydä selväksi.
Markku: Juuri tuolta alueelta, samalta opettajalta tulee todella paljon jazzpianisteja, melkeinpä yhdeksän kymmenestä suomalaisesta jazzpianistista tulee hänen opetuksestaan.
K: Niin, Antilla on sellainen ote opetukseen, että hän ei oikeastaan opeta mitään. Hän antaa esimerkkejä ja levyjä kuunneltaviksi, mutta oppilaan on itse löydettävä oma suuntansa. Se on tehokas menetelmä, jolla syntyy hyviä tuloksia. Jos opettaja antaa liikaa valmiina, että soita näin, harjoittele näitä, tämänkaltaisia kuvioita ja patterneja tuohon kohtaan, niin siitä tulee helposti keinotekoisen kuuloista. Oppilasta viedään ikään kuin kauemmas siitä musiikista. Mutta sitten taas, jos oppilas itse oppii suoraan musiikkia kuuntelemalla, ilman välikäsiä, on tulos aivan toinen.
Sävellyksiäsi on kuvailtu omaperäisiksi ja innovatiivisiksi. Miten musiikkisi syntyy ja mistä se saa ideansa?
K: Se onkin hyvä kysymys… Vaikea sanoa, mistä ideat tulevat, mutta ainakin musiikilliset vaikutteet tulevat laajalta rintamalta. Olen kuunnellut paljon tietenkin jazz-musiikkia, mutta myös runsaasti niin sanottua klassista musiikkia, nykymusiikkia ja eri maiden ja musiikkikulttuurien kansanmusiikkia. Ainakin Lähi-itä, Afrikka, Brasilia tulevat mieleen monen muun lisäksi. Mikä on hieman erikoista, on että Suomesta musiikillisia vaikutteita tulee ehkä kaikkein vähiten. Muuten Suomen taiteesta saattaa tulla toisenlaisia vaikutteita. Jos esimerkiksi jostain taidenäyttelystä saa inspiraation johonkin musiikilliseen ideaan, niin se on alitajuinen reitti, jota on miltei mahdoton seurata. Suomalaisista säveltäjistä olen kuunnellut eniten Sibeliusta ja Rautavaaraa
M: Mutta kyllä minun mielestäni sinun musiikissasi on aivan ehdottomasti suomalaisia vaikutteita ja suomalaisuus kuuluu. Varsinkin kun sen laittaa isommalle skaalalle ja ottaa ison joukon musiikkia, niin kyllä siitä heti tietää, että suomalaista se on. Ehkä se tulee juuri ikään kuin laajalta spektriltä kaiken alta, ja sieltä kumpuaa se suomalaisuus.
Teillä on tällä kertaa keikkoja vain Espanjassa ja Portugalissa. Oletteko ensimmäistä kertaa konsertoimassa näissä maissa?
K: Eri projekteilla käydään aina silloin tällöin eri paikoissa ja Espanja ja Portugali sattuivat tällä kertaa valikoitumaan keikkakohteiksi. Portugalissa olen tehnyt kolmen kuukauden projektin paikallisten muusikkojen kanssa vuonna 2006. Tuolloin sävelsin ja soitin samalla klubilla kuin tälläkin kertaa, ja olen vieraillut heidän luonaan aina silloin tällöin. Bilbaossa puolestaan olen käynyt kerran Barcelonassa asuvien pohjoismaisten muusikkojen kanssa soittamassa, mutta ei sen kummempaa.
Teillä on täysin uusi kokoonpano. Miten löysitte toisenne ja päädyitte soittamaan yhdessä?
K: Markun kanssa olemme soittaneet melko pitkään erilaisissa yhteyksissä ja meillä oli hetken triokin erään suomalaisen basistin kanssa. Araan tutustuin Eesti Muusika- ja Teatriakadeemiassa, jossa kävin opettamassa neljän viiden vuoden ajan. Pidin usein ryhmätunteja, jossa olivat läsnä kaikki piano-oppilaani, rumpali ja basisti. Usein tuo basisti oli sitten Ara. Markun kanssa sitten pohdiskeltiin, että olisi mukava jatkaa triokokoonpanolla ja aloimme miettiä basistivaihtoehtoja. Kokeilimme soittaa Aran kanssa ja se tuntui heti luontevalta.
Rakkautta ensisilmäyksellä siis?
K: Kyllä sen niinkin voisi sanoa! Meillä kaikilla oli heti alusta asti selkeästi sama suunta ja yhdessä soittaminen tuntui luonnolliselta.
Ymmärsin, että toimit myös opettajana. Minkä verran teet opettajan töitä?
K: Tallinnan aikoina kävin opettamassa noin kerran kuussa ja Sibelius-akatemian jazz-osastolla käyn vaihtelevasti. Opetusta on sen verran, että saan hieman perustoimeentuloa sieltäkin, mutta haluan keskittyä enemmän taiteen tekemiseen. Opettaminenkin on todella mukavaa ja mielenkiintoista, kun sitä tekee vähän. Siinä pääsee tutustumaan nuoremman polven soittajiin ja näkemään mihin suuntaan he ovat menossa. Samalla voi hieman vaikuttaa siihen, mitä oppilaat tekevät ja ohjata heitä itse kullekin oikeaan suuntaan.
Mitä mieltä sitten olet uudesta jazz-sukupolvesta?
K: Nyt on oikeastaan sellainen tilanne, ihan maailmanlaajuisesti, että jazz-musiikkia opetetaan todella paljon ja hyviä jazz-kouluja on jokaisessa vähänkin isommassa kaupungissa. Joitakin alueellisia eroja on, mutta keskimäärin minun mielestäni kaikki soittajat kuulostavat aivan samalta, minne ikinä meneekin. Plus sitten, että soittajia on ihan liikaa tarjolla olevan työn määrään nähden. Yleisöä, konsertteja, esiintymistilaisuuksia ja levymyyntiä on hirvittävän vähän suhteessa soittajien määrään sekä Suomessa että muualla. Tietynlaista ylikouluttautumista on juuri nyt paljon ja se mikä on harmillista, on se, että suurin osa oppilaista omaksuu ihan samanlaisen tavan soittaa. Aina silloin tällöin pomppaa sellaisia persoonallisuuksia, joilla on oma ääni ja jotka erottuvat joukosta.
Mikä jazzmusiikissa viehättää? Miksi sitä opiskellaan niin paljon?
M: Tuntuu, että ylipäätään taideaineita opiskellaan todella paljon. Ehkä se on se tietynlainen vapaus, joka nuoria niissä houkuttaa.
Jossakin yhteydessä olet maininnut termin museojazz. Mitä tarkoitat tuolla?
K: Se on siis itse lanseeraamani sana, jolla tarkoitan, että soitetaan siis aivan samalla tavalla kuin 1960-luvulla Amerikassa. Jazz on siitä kummallinen taidemuoto, että kun missä tahansa muussa taidekoulussa pyritään etsimään uusia suuntauksia, viemään taidetta eteenpäin ja pitämään se tuoreena ja kehittyvänä, niin jazzissa keskitytään siihen, mitä Amerikassa tehtiin 1960-luvulla. Näin kärjistetysti ilmaistuna.
Kari Ikonen Trion uusi levy Bright on kuunneltavissa Suomen Madridin-instituutin kirjastossa. Tervetuloa!
