Suomen merkittävimpiin elokuvavaikuttajiin lukeutuva Peter Von Bagh kävi keskustelemassa Suomen Madridin-instituutin kanssa teoksistaan sekä suomalaisen ja espanjalaisen elokuvakulttuurin suhteesta.
Miten suomalainen kulttuuri heijastuu teidän elokuvissanne?
Minun elokuvani eivät ole mitään muuta kuin suomalaista kulttuuria, että siinä mielessä kulttuuri heijastuu niissä harvinaisen paljon, valtavissa määrin, oikein lapiolla ammennettuna. Se on sitä sellaista perinnettä, jonka keskellä olen kasvanut; töissäni näkyvät väistämättömästi koko elämäni havainnot, opinnot ja kiintymys suomalaiseen kulttuuriin. Pyrin tuomaan aitoa kulttuuria mahdollisimman paljon töihini, ja on myös töitä, jotka eivät muuta käsittelekään. Esimerkiksi sarja Sininen laulu on suomalainen kulttuuri ja taide sadan vuoden ajalta tiivistettynä 12 tuntiin. Myöskään minun Helsinkini ei ole samanlainen kuin se yleensä esitetään, esimerkiksi arkkitehtuurin näkökulmasta. Se ei ole edes pelkästään kaupungin ihmiset, vaan pyrin vangitsemaan koko kulttuurin, joka on synnyttänyt kaupungin. Työni on yhteenveto tästä kehityksestä.
Espanja ja Suomi ovat hyvin erilaisia. Näettekö kuitenkin yhtäläisyyksiä näiden maiden elokuvissa?
Kyllä niissä tiettyä yhtäläisyyttä on ja olen aina ollut Espanjassa henkisesti kuin kotonani. Olin vastahakoinen tulemaan Espanjaan Francon aikana, mutta sitten kun ensimmäisen kerran tulin tänne Francon kuoleman jälkeen huomasin, että kaikista vierailemistani maista täällä rakkaus elokuvaan oli kaikkein kiihkeintä. Se johtuu siitä, että täällä oltiin oltu niin kauan marginaalissa, eikä ollut suoraan päästy keskustelemaan asioista. Nähdäkseni juuri tässä on yhtymäkohta Suomeen, sillä Suomessakin ollaan marginaalissa ja meillä puolestaan oli toisenlainen vaikenemisen kulttuuri, suomalainen hiljaisuus. Avoimuus keskustella syntyy Espanjassa näistä paineista ja kun ranskalaiset elokuvaharrastajat olivat jo kyynistyneet 1970- ja 80-luvuilla, täällä kulttuuri alkoi vasta syntyä. [quote align=”left”]Mielestäni toinen Suomea ja Espanjaa yhdistävä tekijä on hirvittävä sisällissota. Näiden maiden sisällissodat ovat oikeastaan 1900-luvun kauheimmat. Helsinki-elokuvanikin lopetan sisällissotaan, koska se on minusta niin keskeinen. Vaikka siitä onkin kulunut jo 95 vuotta. [/quote]
Niin. Espanjassa on edelleen vaikeuksia puhua sisällissodasta, vaikka kaikki, mitä tapahtuu nyt, perustuu siihen. Ilman varsinaista sovintoa oli aloitettava puhtaalta pöydältä.
Suomessakin on ollut illusorisia sovinnonhetkiä, kuten esimerkiksi Talvisodan jälkeen 1939, jolloin kaikki unohdettiin hetkeksi. Sodan päätyttyä kävi ilmi, että tuo anteeksianto, sovinto, ei ollutkaan todellinen. Esimerkiksi Saksassa on tehty hirveästi työtä, että sodan kauhuja on saatu purettua, toisaalta Itävallassa sodan hirvittävä perintö jatkaa olemassaoloaan käsittelemättömänä mörkönä. Espanja on varmaankin jossain näiden kahden välillä.
Kyllä. On äärimmäisen tärkeää keskustella nimenomaan julkisesti näistä asioista, esimerkiksi elokuvien ja kirjallisuuden kautta. Miten näette elokuvan roolin tässä eräänlaisessa kansallisessa surutyössä?
Todella hyvä huomio tuo, että juuri elokuvan kautta voidaan keskustella näistä asioista. Itse olen pyrkinyt käyttämään elokuvia maksimaalisesti ja hyödyntämään niiden koko potentiaalin tällaisten isojenkin asioiden käsittelyssä. Minusta on tavallaan surullista, että kaikki fiktio tänä päivänä on pelkkää eristynyttä perhedraamaa tai komediaa ilman sen syvempää merkitystä. En minäkään ole historioitsija, mutta tällaisella emootioalueella voi elokuvalla tehdä jotakin sellaista, joka täydentää isompaa tarinaa ja käsittelee suuriakin kansallisia kysymyksiä. Ei niitä sen erityisemmin lähde elokuvaa tehdessä käsittelemään vaan usein sitä huomaa itsekin vasta jälkeenpäin nämä isommat teemat. Ei yksi ajatteleva ihminen mahda mitään sille, että ne näkyvät työssä.
Entä elokuvakriitikkona, mitä mieltä olette espanjalaisista elokuvista tai ohjaajista?
En oikeastaan juuri tunne uutta espanjalaista elokuvaa, sillä Suomessa emme näe niitä lainkaan. Meillä on kauhea tilanne elokuvalevityksessä, ei ole ranskalaista, ei italialaista saati sitten espanjalaista elokuvaa. Minulla on tavallaan vanhentuneet tiedot espanjalaisesta elokuvasta. Ihailen esimerkiksi Berlangaa, ja hänen jälkeensä se suuri espanjalainen moderni ohjaaja on Victor Erice. Almodóvar on myös hieno ohjaaja, mutta Erice on minulle se läheisin.
Monet elokuvan tekijät, kuten Kaurismäki tai Almodóvar, puhuvat elokuvissaan asioista paikallisissa olosuhteissa. Miten näette tällaisen ilmiön, jossa hyvinkin paikallisesti käsitellyt asiat puhuttelevat myös globaalia yleisöä?
Olen jo todella kauan puhunut, että vain olemalla hyvin paikallinen voi aidosti olla kansainvälinen. Se, mikä on hassua, on, että en koskaan ajatellut sen koskevan myös itseäni. Olin pitkään siinä samassa ajatuksessa kuin muutkin, että nämä minun elokuvani ovat niin suomalaisia. Televisioyhtiötkään eivät koskaan lähettäneet töitäni kansainvälisiin katselmuksiin, mitään ei tekstitetty. Minulle kansainvälistyminen tapahtui ikään kuin sattumalta. Muutama vuosi sitten jotkut ihmiset esimerkiksi täällä Madridissa huomasivat, että elokuvissani on sanomaa ja he alkoivat nähdä vaivaa löytääkseen niistä tekstitettyjä versioita. Myös Argentiinassa kävi samoin. Paikallinen elokuvafestivaalin johtaja oli ystävän suosituksesta katsonut sekä Helsinki ikuisesti että Sodankylä ikuisesti -elokuvan. Näiden kahden perusteella hän oli päättänyt, että jos tämä tyyppi on tehnyt jotain enemmän, niin se näytetään festivaaleilla. Lopulta ohjelmassa olikin 15 minun elokuvaani. Suomen viralliset tahot, kuten Yleisradio, eivät ole olleet osallisena elokuvieni ”löytymiseen” millään tavalla, vaan kiinnostus on syntynyt kokonaan ulkomaalaisten elokuvaharrastajien keskuudessa. Välillä tuntuu, että esimerkiksi Ylellä ollaan jopa loukkaantuneita siitä, että tuollainen kaveri saa tunnustusta.
Teidän elokuvanne, Helsinki ikuisesti, puhuu Helsingistä. Miten se on tehty? Eikö samalla tavalla voi puhua esimerkiksi Madridista tai mistä tahansa kaupungista? Elokuvassa nousee esille teemoja, sodasta ja kaupungistumisesta kansainvälistymiseen, jotka ovat tapahtuneet monissa Euroopan maissa.
Hienoa kuulla tällainen analyysi, koska tätä huomiota olen aina toivonut. Olen itsekin sanonut esitellessäni jotakin elokuvaani ulkomaalaisille, että alussa tämä vaikuttaa teille täysin oudolta. Ette ymmärrä mitään, mitä ihmisiä, mikä maa, mikä ihmeen Suomi? Mutta elokuvan päättyessä siitä on tullut teidän tarinanne. Tämä on tavoitteeni. [quote align=”right”] Kaupunki on niin yleispätevä organismi ihmisineen ja tapahtumineen, että elokuvan loppuessa Helsinki on yhtä paljon madridilaisten kuin helsinkiläistenkin kaupunki. [/quote] Totta kai elokuvassa on paljon detaljeja, jotka eivät ulkomaalaiselle aukene. Historiaa, assosiaatioita, vitsejä, jotka vain suomalainen voi ymmärtää. Mielestäni on kuitenkin tärkeää, että näitä ei edes yritetä popularisoida ja selittää, sillä silloin menetetään yleisvaikutelma ja samalla teho. Sama on nähtävissä myös Kaurismäen elokuvissa; niissä on paljon asioita, jotka vain suomalaiset tietävät. Toisaalta ulkomaalaiset tietävät jotakin muuta aivan yhtä paljon ja kompensaatio syntyy juuri siitä. Ulkomaalaiset näkevät asioita, joita suomalaiset eivät puolestaan näe.
Samaan tapaan käännetty kirjakaan ei ole sama kuin alkuperäinen, mutta silti ihmiset ymmärtävät asioita. Kulttuuria ei voi täysin ymmärtää, mutta tarina on kuitenkin tietyllä tapaa kansainvälinen. Minkälaisia projekteja teillä on tulevaisuudessa, mitä suunnittelette seuraavaksi?
Kuukauden kuluttua saa ensi-iltansa uusi elokuvani Muisteja – Pieni elokuva 1950-luvun Oulusta. Oulusta siksi, että kävin siellä kouluni. Elokuva on samanmittainen kuin Helsinki forever ja käsittelee pikkukaupungin elämää. Hieman fatalisestikin ajattelen, että kenties elokuva on liian paikallinen näytettäväksi ulkomailla. Toisaalta voihan asia olla aivan päinvastoinkin, sillä monilla ihmisillä on pikkukaupunkitausta.
Elokuvan nimi, Muisteja, on erikoinen. Mistä se tulee?
Aivan, nimi on hieman monimutkainen. Kyseessä ei siis ole muistoja väärin kirjoitettuna, vaan perinteinen oululainen sana muisti, jolla tarkoitettiin kiiltokuvia, joita pikkutytöt keräilivät vihkoihinsa. Siitä siis nimi Muisteja.
Miten Suomen kulttuuri-instituutit voivat edistää suomalaisen elokuvan asemaa ulkomailla?
Aiemmin oikeastaan Suomen Pariisin-instituutti suhtautui oikein mukavasti näihin minun esittelyihini. Sittemmin sekään ei ole kiinnittänyt töihini mitään huomiota. Nyt Madridissa on jälleen hieman parempi mieliala. Olen ollut hyvin yllättynyt, että työni eivät ole kelvanneet. Esimerkiksi Sininen laulu on täydellisin missään maassa tehty kokoelma yhden maan taiteesta ja kulttuurista. Luulisi, että sen kaltainen esittely olisi erittäin hyödyllinen kulttuuri-instituuteille. Kuitenkaan siihen ei ole kymmeneen vuoteen koskenut kukaan, vaikka hyllyissä olisi vain muutama hassu kirjanen Suomen kulttuurista. Tämän vuoksi minulla on suoraan sanoen hieman negatiivinen kuva kulttuuri-instituuttien toiminnasta. Minusta olisi mielenkiintoista nähdä miten fiksu, madridilainen yleisö ottaisi Sinisen laulun kaltaisen teoksen vastaan. Aluksi se voisi vaikuttaa oudolta, mutta kyseessä onkin tutkimus- ja oppimismatka suomalaisen taiteeseen ja kulttuuriin. Lopussa voi syntyä unenomainen vaikutelma että ”nyt minä tiedän kaiken Suomesta”. Elokuvani on tehty ajatteleville ihmisille ja vaativat katsojalta paljon. Ne eivät ole popcorn-viihdettä, vaan vaativat täydellistä henkistä läsnäoloa.
