Kuvataiteilija Leonor Ruiz Dubrovin on malliesimerkki monikulttuurisista juurista sekä useissa eri Euroopan maissa elämisestä, opiskelemisesta ja työskentelystä. Hänen töitänsä yhdistää konsepti poissaolon läsnäolosta. Suurin osa identiteettiä käsittelevän Kohtaamispaikka-virtuaalinäyttelyn muodostavista teoksista on syntynyt tänä keväänä madridilaisessa taiteilijaresidenssissä. Näyttely on esillä instituutin nettisivuilla.
Miten monikulttuuriset juuresi näkyvät työssäsi?
Äidilläni, joka on kotoisin Helsingistä, on suomenruotsalaisia ja venäläisiä juuria. Isäni taas on kotoisin Madridista. Itse synnyin Madridissa, mutta vietin lapsuuteni ja nuoruuteni Santiago de Compostelassa, jossa kävin taidelukion. Yhdeksäntoistavuotiaana päätin lähteä tutustumaan juuriini ja muutin Helsinkiin. Alun perin yhden vuoden pituiseksi tarkoitettu matka pitenikin kahdeksi vuosikymmeneksi. Opiskelin ja valmistuin Helsingin Kuvataideakatemiasta. Pidän itseäni onnekkaana, sillä olen saanut elää ja kasvaa näiden kahden kulttuurin parissa koko ikäni, ja uskon, että tavalla tai toisella se on avartanut näkemyksiäni sekä persoonana että taiteilijana.
Liittyykö tämä jollain tavalla identiteetin etsimiseen, jota osa töistäsi käsittelee?
Töideni teemat pyörivät monien itseäni askarruttavien käsitysten ja eksistentiaalisten ongelmien ympärillä. Jotkin töistä, kuten Self, Persona tai Dramatis personae konseptualisoivat identiteetin yleisölle esitettävänä toimintana. Identiteettiä ei siis pidetä pelkästään jonain ihmisen sisältä kumpuavana, vaan myös ulkoisesti määrättyinä ja toteutettuina tapoina käyttäytyä. Henkilöhahmot henkilöityvät taiteilijoiksi, jotka heijastavat yleisölleen tietynlaisia kuvia itsestään. Nämä työt ottavat kantaa nykyisiin sosiaalisiin paineisiin ja roolipeliin, jonka yhteiskunta omaksuu saadakseen toisista irti tahtomansa: jatkuva taistelu, jolla yritämme täyttää muiden odotukset pyrkien samalla kuitenkin säilyttämään oman identiteettimme.
Minkälaista on olla taiteilija Suomessa?
Suomessa taiteelle annetaan paljon painoarvoa ja sen myötä siellä onkin paljon erilaisia apurahoja ja mahdollisuuksia työskennellä taiteilijana. Suomi on kuitenkin pieni maa, joten kilpailua alalla riittää ja taiteilijalta vaaditaan lujuutta. Joka tapauksessa jokainen, joka pyrkii elättämään itsensä taiteella, joutuu jossain vaiheessa kohtaamaan karun todellisuuden. Se, mitä tästä välttämättömästä kohtaamisesta seuraa, riippuu omasta asenteesta. On tärkeää yhdistää usko omaan tekemiseen sopivaan määrään vahvuutta ja itseluottamusta.
Mitä olet saanut residenssiajaltasi Madridissa? Oletko viettänyt aikaa residensseissä muissa maissa?
Vuosien varrella olen osallistunut moniin taiteilijaresidensseihin, joita on ollut Saksassa, Italiassa, Kreikassa, Unkarissa ja Ranskassa. Taidan kuitenkin uskaltaa sanoa, että The Hug -residenssistä Madridissa olen saanut jotain aivan erityistä. Olen nauttinut suunnattomasti residenssin työtilasta, mutta aivan erityisesti siellä muodostuneesta yhteisöstä, joka on ollut aktiivinen ja osallistuva jo heti residenssiajan alusta asti. Olen hyvin kiitollinen mahdollisuudesta työskennellä tässä residenssissä ja tehdä yhteistyötä heidän kanssaan.
Olet joskus sanonut, että tuhoutuminen on olennainen osa jonkin uuden syntyä. Mitä tuo tuhoutuminen merkitsee sinulle?
Jonkinlainen alusta asti töitäni yhdistänyt punainen lanka on konsepti poissaolon läsnäolosta. Vaikka taiteellinen fokukseni on laajentunut ja työni on saanut uusia muotoja, hahmon ja materian mitätöiminen on pysynyt. Se on jotain luontaista, työssäni aina läsnä olevaa. Uskallan jopa sanoa, että kätkeminen on eleenä tärkeämpi kuin ruumis tai elementti itsessään.
Mikä on Kohtaamispaikka?
Kohtaamispaikka-näyttely laajentaa keväällä 2019 Helsingin Galleria Elverketissä järjestetyssä Soirée-yksityisnäyttelyssäni tutkiskelemiani teemoja. Tämän näyttelyn kuratoi taidekriitikko Juha-Heikki Tihinen. Erikoista kyllä, tai kenties jopa outoa, että Suomen Madridin-instituutille ehdottamani näyttelyn nimi oli päätetty jo kuukausi ennen poikkeustilan ja sitä seuranneen karanteenin alkua – jonkinlainen enne. Näyttelyn töiden teemat liikkuvat ihmisten välisten suhteiden parissa. Jokainen työ on psykologinen, metaforinen ja ironinen kannanotto ”meidän” kyvystämme olla suhteessa yhteiskuntaan ja siitä miten asetumme yleisön eteen. Tämän kokoelman taustalla heijastelee pitkään kestänyt mielenkiintoni erilaisten identiteettien edustamista kohtaan sekä aitouden, todellisuuden kokemisen, hetkellisyyden, muutoksen, muodonmuutoksen jne. pohdinta. Kokoelman monikerroksisuus on suoraan yhteydessä sen teemaan. Ajattelen, että työn taustalla oleva prosessi tuottaa kokonaisuuksia, jotka ovat yhtä aikaa yhtenäisiä ja kuitenkin tarkoituksellisesti eklektisiä. Minulle on tärkeämpää saada vangittua tauluun hetken olemus kuin tapahtuman kuvaus tai selostus.
Mitä ajattelet virtuaalinäyttelyn pitämisestä? Mitä virtuaalisuus tuo näyttelyn kieleen? Mitä se poistaa?
Mielestäni virtuaalinäyttely on mielenkiintoinen tilaisuus tarjota yleisölle mahdollisuus keskittyä jokaiseen teokseen yksityiskohtaisemmin, uppoutua jokaisen työn merkitysten syvyyksiin ja luoda narratiivinen jakso, jonka katsoja voi käydä läpi niin monta kertaa kuin tahtoo. Virtuaalisen näyttelyn huono puoli on kuitenkin fyysisen tilan puute: virtuaalinäyttely ei anna mahdollisuutta fyysisellä ulottuvuudella leikittelyyn. Minulle on tärkeää muodostaa vuoropuhelu työn ja tilan välillä antaakseni katsojalle mahdollisuuden liikkua erilaisissa maisemissa ja erilaisilla näyttämöillä. Ne ajan ja tuntemusten muutokset, joita pyrin luomaan jokaiseen näyttelyyn, ovat osa näyttelykokemusta. Tarkoitukseni on saada katsoja kävelemään näyttämöllä, tutkiskelemaan visuaalisia vihjeitä ja lopulta päätymään itse osaksi tarinaa.
Ovatko jotkin Kohtaamispaikka-näyttelyn teoksista syntyneet residenssissä viettämänäsi aikana? Jos kyllä, mitkä niistä? Mikä sinua on inspiroinut ja millainen työskentelyprosessi oli?
Lähes kaikki näyttelyn teoksista ovat syntyneet The Hug-residenssissä viettämänäni aikana: Homo economicus, Homo sociologicus, Dramatis Personae, Kit de supervivencia, Pecadores, Realidad suspendida, Testigo I, Estratagema, Alter Ego, El yo fragmentado, Espacio vital ja Testigo II. Jotkin residenssissä syntyneet teokset tein poikkeustilan ja sen seurauksena alkaneen karanteenin aikana. Eristyneisyyden tunne ja itsetutkiskelu, jotka liittyivät noihin päiviin, toimivat inspiraationa useille tuona aikana syntyneille teoksille. Päätin myös käyttää hyväksi virtuaalista formaattia ja lisätä näyttelyyn useita aikaisempia teoksiani, jotka sopivat sen narratiiviseen kontekstiin ja vahvistavat näyttelyn tunnekokemusta.
Millaisia COVID-19-kriisin takia eristyksissä vietetyt viikot ovat olleet luovuuden kannalta?
Tämä eristysaika on ollut intensiivinen ja erittäin tuottelias, taiteen tekeminen on muuttunut selviytymisen liikkeellepanevaksi voimaksi. Taide on pitänyt minut erossa lamaannuttavista ja negatiivisista ajatuksista. Olen pitänyt kiinni tiukasta rutiinista pitääkseni yllä hyvää henkeä. Tämä on ollut itsetutkiskelun ja luovuuden aikaa. Täytyy kuitenkin sanoa, että olen ollut etuoikeutettu voituani viettää karanteenin The Hug -residenssissä, jossa olen voinut jatkaa työskentelyä, tekniikkani kehittämistä ja projektieni edistämistä ilman taukoa – toisin kuin monet muut tämän kriisin aikana.
Minkälaisia projekteja sinulla on tulossa tulevaisuudessa?
Minulla on sovittuna kaksi yksityisnäyttelyä. Jos kaikki menee hyvin, näyttelyt pidetään syyskuussa 2020 Santaderissa, galleria Espacio Alexandrassa ja huhtikuussa 2021 Helsingissä, galleria Huudossa.
Onko jotain muuta, mitä haluat vielä mainita?
Haluan kiittää Suomen Madridin-instituuttia ja The Hug -residenssiä kaikesta tuesta ja avusta sekä tämän näyttelyn mahdollistamisesta.
Tämä haastattelu on vapaasti jaettavissa. Suomen Madridin-instituutin tekijänoikeus tulee mainita.
