Suomalainen flamencokitaristi Raul Mannola kävi lapsena pari vuotta pianotunneilla. Myöhemmin hän löysi luokkakaverinsa kotoa Yamahan klassisen kitaran, ja kokeillessaan sitä, kaveri totesi hänen soittavan väärin. Impulssina siitä syntyi halu opiskella kitaransoittoa, ja nykyään Mannola keikkailee ympäri maailmaa. Matkalla hän löysi elämänsä rakkauden, flamencon. Suomen Madridin-instituutti haastatteli Mannolaa, joka avaa polkuaan flamencon uumeniin.
Minkälainen oli ensikosketuksesi flamencomusiikkiin? Kertoisitko polustasi flamencon maailmaan?
Ensikosketukseni flamencoon oli 80-luvun alussa Helsingissä yliopiston juhlasalissa, kun kuulin Victor Monge Serraniton soittavan. Vielä merkityksellisempi kerta oli Helsingissä Kulttuuritalolla vuonna -82 Paco de Lucían keikalla, jolloin kiinnostuin flamencosta ja halusin kuunnella sitä lisää. Näihin aikoihin olin vielä jazzkitaristi. Ratkaiseva hetki oli kuitenkin se, kun kuulin perinteisen flamencolevyn, jossa Paco de Lucían isoveli Ramón de Algeciras soitti. Jotain tapahtui sisälläni ja elämäni suunta muuttui täysin. Päätin, että lähden Espanjaan heti kun vain pääsen. Vuonna -86 lähdin bussilla Helsingistä Barcelonaan, ja sieltä aloin valua Valenciaan ja Córdobaan ilman sen tarkempaa suunnitelmaa. Tiesin, että haluan säestää flamencolaulua. Onnekseni minun ei tarvinnut etsiä laulajia, vaan he löysivät minut. Siihen aikaan ei ollut vielä nopeita junia tai kännyköitä, mikä tarkoitti, että ihmiset juttelivat keskenään. Matkalla Andalusiaan soitin kitaraani junan hytissä, ja eräs Córdobasta kotoisin oleva matkustaja kysyi, haluanko seuraavana päivänä lähteä erääseen flamencofiestaan siellä. Lähdin mukaan epäröimättä, ja muutama päivä sen jälkeen päädyin säestämään ensimmäistä kertaa flamencolaulajaa, ja vielä esiintymislavalla. Erilaisten sattumusten ja tapaamisten kautta päädyin asumaan Córdoban Juderíaan paikkaan, jota kutsun ”palatsiksi”. Se oli minun flamencoyliopistoni. Mihin aikaan päivästä tahansa, oli se vaikkapa yhdeltätoista aamupäivällä tai kahdelta yöllä, laulaja ja kaksi kaveria saattoi koputtaa ovelle ja aloimme soittamaan. Flamencossa yleisö on tärkeä – jos on vain laulaja ja kitaristi, se on silloin harjoitus, mutta jos yleisönä on vaikka kaksi tai kaksituhatta katsojaa – samantekevää – kyse on tositilanteesta.
Sävellätkö itse?
Lähes kaikki flamenco mitä nykyään soitan, on itse säveltämääni. Soitan juuriflamencoa, mikä tarkoittaa flamencoa, joka pohjautuu perinteeseen, jolla on juuret (roots) traditiossa. Tänä päivänä flamenco on varsin laaja taiteenlaji, mutta jos siinä ei ole juurta, se ei kiinnosta minua.
Mitä tarkoitat juuriflamencolla?
Jos ajatellaan, että bluesista otetaan pois sille ominainen ”blues fiilis”, silloin se on vain musiikkia, joka käyttää tiettyä muotoa ja vokabulaariota. Niin blues kuin flamencokin on syntynyt ihmisten keskuudessa, joilla ei ollut paljon materiaalista omaisuutta, ja kun elämä oli rankkaa, silloin musiikki auttoi. Kun soitat ja laulat, omaisuudella, sillä oletko rikas vai köyhä, ei ole väliä. Silloin musiikki on kaikista suurin rikkaus, ja siinä piilee sen taika. Minun suhteeni flamencoon on hyvin emotionaalinen: jos se ei aiheuta minussa tunnereaktiota, se ei kiinnosta minua.
Minkälaisia vaikutteita haet musiikkiisi? Hyödynnätkö elementtejä muista musiikkilajeista?
Flamencossa on noin kolmekymmentä erilaista tyylilajia, joista jokaisella on omat erityispiirteensä eikä niitä voi sekoittaa keskenään. Jos soitan esimerkiksi soleáa, sen pitää kuulostaa soleálta. Siinä tulee olla se oikea aromi, sen juuri. Flamenco, jota soitan, on suurimmaksi osaksi perinteistä, johon tuon noin kymmenen prosenttia, ehkä hieman allekin, jotain omaa. Juurimusiikki on suullista perimätietoa, jota voi verrata ketjuun: jokainen rengas tarvitsee sen edellisen. Tänä päivänä tehdään paljon musiikkia, jossa on vain se muoto. Minulle perinteeseen pohjautuvassa flamencossa sieltä löytyy se tietty tunne. Pian flamencon löytämisen jälkeen lopetin jazzkitaristin urani ja syvennyin täysin perinteiseen flamencoon ja vasta viidentoista vuoden jälkeen palasin vanhojen vinyylieni pariin ja aloin säveltää myös musiikkia, jonka ei tarvinnut olla esimerkiksi soleáa. Kokeillessani teräskielistä kitaraa tyttärelleni, huomasin hämmästyksekseni, että oltuani kolmeenkymmentä vuotta koskematta plektraan, pystyin vielä soittamaan sillä. Vuonna 2018 perustin Aurora Clara-yhtyeen, ja soitamme erilaista fuusiomusiikkia progressiivisesta rockista jazzrockiin. Moni musiikin laji on kuuden vuosikymmenen aikana jättänyt jälkensä minuun.
Ketkä ovat musiikillisia esikuviasi? Voisitko mainita artisteja tai yhtyeitä, jotka inspiroivat sinua?
Rámon de Algeciras, koska kun ensimmäisen kerran kuulin hänen soittavan levyllä, koin, että voisin itsekin soittaa jotain sen kaltaista. Paco de Lucía on tietysti myös tärkeä referenssi, mutta hänen kohdallaan en edes ajatellutkaan voivani tuolloin soittaa sillä tavalla, koska se oli niin kaukana musiikillisesti ja teknisesti. Córdobassa tutustuin Vicente Amigoon ja myöhemmin Manolo Sanlúcariin. Nämä neljä ovat olleet minulle ne tärkeimmät kitaristit, vaikka onhan niitä ollut ja on edelleenkin paljon muitakin. Soitan myös brasilialaista musiikkia, ja Baden Powell on minulle tärkeä referenssi.
Kuva: Uljana Rättel
