Suomen ja Yhdysvaltojen välillä kasvanut, Oulussa työskentelevä taiteilija Liina Holmes rakentaa teoksiaan vastakohtien dialogille: melankolia kohtaa kirkkaat värit, digitaalinen työ luonnon rytmit ja yksilöllinen identiteetti yhteisöllisen tekemisen. Tässä haastattelussa Holmes kertoo, miten Austinin DIY-henkinen kulttuuri, Oulun luonto ja 2000-luvun alun internet ovat muovanneet hänen moni¬aistista taiteellista ajatteluaan.
Teoksissasi näkyy usein melankolinen elämänkatsomus ja tunneskaalan tummempi pää, joka kuitenkin yhdistyy rikkaaseen värien ja tekstuurien käyttöön. Miten tämä jännite syntyy työskentelyprosessissasi?
Työskentelen kokeellisesti ja usein intuitiivisesti vaikka minulla olisi taustalla tarkempi suunnitelma. Teokseni harvoin kuvaavat tai heijastavat suoraan selkeää narratiivia tai käsitettä. Luova prosessi itsessään, kokeileminen ja estetiikka ovat työskentelyni keskiössä. Konseptit sekä teemat ovat työni aloituspiste, mutta eivät aina ole selkeästi tai suoraviivaisesti näkyvillä työn valmiissa muodossa.
Graafisen suunnittelun taustani vuoksi muotoilun periaatteet ovat vahvasti ohjaamassa työskentelyä. Riippumatta projektista tai mediasta, kontrasti ja vastakkainasettelu ovat periaatteita, joita käytän toistuvasti välineinä etsiessäni tasapainoa estetiikan ja teoksen lopullisen ilmaisun välillä. Tummat ja melankoliset sävyt ovat usein olennainen osa maailmankuvaani, joista minun on vaikea irtautua kokonaan. Silti kaipaan vastapainoksi pehmeämpiä, kevyempiä, sekä kirkkaampia elementtejä värien ja tekstuurien kautta, ja niiden avulla löydän yleensä etsimäni tasapainon. Kokeellinen työskentelytapa sallii sen, että pääsen tutkimaan läheisesti kuuluvien teemojen sekä vastakohtien välisiä suhteita. Näiden välinen dialogi ja toisiaan täydentävä tasapaino puhuttelevat minua.
Olet asunut yli kymmenen vuotta Austinissa, Texasissa, aikana jolloin kasvoit teini-ikäisestä nuoreksi aikuiseksi. Miten kaupungin kaoottinen ja monialainen luova energia on vaikututtanut taiteelliseen ajatteluusi?
Austinissa vallitsee vahva vapauden ja itseilmaisun kulttuuri. Kaupungin slogan ”Keep Austin weird” näkyy ja tuntuu arjessa ja heijastuu erityisesti taide- ja kulttuurikentässä. Austin on ollut pitkään tunnettu maailman live-musiikin pääkaupunki. Vietin siellä paljon aikaa keikoilla ja festivaaleilla sekä työskentelin vuosittaisessa South by Southwest tapahtumassa. Taidetta ja kulttuuria on kaikkialla. Kaupungissa vallitsee ruohonjuuritason, tee-se-itse-henkinen toimintatapa, jossa kaikki tuntuu mahdolliselta myös valmiiden järjestelmien ja yhteiskunnallisten hierarkioiden ulkopuolella. Siellä on vahva vapauden ja mahdollisuuksien tunne.
Nuorena aikuisena taide ja kulttuurikentän keskellä kapinallinen luonteeni tarttui tähän ajattelutapaan vahvasti, ja se poisti epäilykseni siitä, voisinko tai pitäisikö minun koittaa toteuttaa taiteellisia unelmiani. Tämä asenne ja perspektiivi ovat yhä vahva osa minua. Ne ovat auttaneet minua irtautumaan jäykistä käsityksistä siitä, mitä taiteen pitäisi olla, kuka saisi olla taiteilija, mikä on sopivaa tietyssä kontekstissa tai miten eri medioita pitäisi käyttää. Poistamalla mielikuvituksellisia rajoja, olen voinut työskennellä vapaammin, kokeilla rohkeasti ja välttää itseni lokeroimista.
Nykyään asut ja työskentelet Oulussa. Miten suhde paikkaan ja ympäristöön on muuttunut palattuasi Suomeen, ja miten se näkyy työssäsi verrattuna Yhdysvalloissa vietettyihin vuosiin?
Pitkään Suomeen palaaminen oli minulle vaikeaa, sillä vietettyäni vuosikymmenen paikassa, joka tuntui monella tapaa avoimelta ja joustavalta, kotiinpaluu toi mukanaan myös rajoitteita. Verrattuna Austiniin suomalaisessa kulttuurissa on enemmän rakennetta ja yhdenmukaisuutta, ja vapauden käsite manifestoi eri tavalla. Koin enemmän painetta mukautua ja olla hyväksyttävä yhteiskunnan silmissä. Osa tästä paineesta syntyi jo lapsuudessani. Olen ulkonäöllisesti erilainen, koska olen puoliksi suomalainen ja puoliksi afroamerikkalainen, enkä ole koskaan kokenut tulleeni nähdyksi täysin ”normaalina” tai riittävän suomalaisena. Tämä vaikutti luonnollisesti identiteettiini ja itsetuntooni. Aikani Teksasissa toi mukanaan paljon itsehyväksyntää ja arvostusta erilaisuutta kohtaan. Tunsin olevani vapaa elämään siten mikä tuntui itselleni luonnolliselta ja oli helppo antaa itselleni lupa toteutta itseäni luovana tekijänä.
Palattuani Suomeen vuonna 2013 tuntui kuin olisin ottanut suuren askeleen taaksepäin, ensimmäisinä vuosina Oulussa ajauduin jälleen kokemaan painetta sopeutua ja sulautua joukkoon. Ilman paikallisen luovan yhteisön tukea, taide ja haaveet luovasta urasta tuntuivat olevan saavuttamattomissa. Päätin, että ainut vaihtoehto oli keskittyä opiskelemaan opettajaksi. Se oli synkkää aikaa, olin yksinäinen ja masentunut. Valopilkku tuona aikana oli taide sivuaineena, joka auttoi minua jälleen löytämään yhteyden taiteeseen ja kulttuuriin. Opettajani olivat kannustavia ja aloin nähdä mahdollisuuksia tulevaisuudessa.
Vietin useita yksinäisiä vuosia maalaten ja vesiväreillä kuvitellen harrastuksena yliopisto-opintojen ohella, kunnes vuonna 2016 aloin viettää enemmän aikaa elektronisen musiikin skenessä, erityisesti Juhani Oivon järkkäämissä Elektorni ja Elektyrmä tapahtumissa. Tämä avasi maailmani uudella tavalla ja tapasin paljon ihania, samanhenkisiä luovia ihmisiä. Ymmärsin, että Oulussa on hyvin eläväinen ja Austinia muistuttava tee-se-itse-henkinen ja avoin kulttuurikenttä. Gatekeepingin ja kilpailuhenkisyyden puute loi loputtomien mahdollisuiden tunteen. Oulussa olen tuntenut olevani vapaa tutkimaan ja kokeilemaan, kehittymään muuksi kuin graafiseksi suunnittelijaksi ja aloin toteuttamaan itseäni taiteilijana. Oulu on tarjonnut minulle tilaa ja inspiraatiota kehittää työskentelytapoja ja yhdistellä eri medioita ilman painetta valita vain yksi polku.
Myös Oulun ainutlaatuinen luonto on ollut valtava inspiraation lähde työssäni. Vesi ja sen hypnoottinen liike on ollut videotaiteeni ydin ja muutenkin luonnossa liikkuminen on tuonut elävän ja luonnollisen kosketuksen digitaaliseen työskentelyyni. Austin loi luovan urani juuret ja unelmat, mutta Oulu on ihana paikka, jossa kehityin graafisesta suunnittelijasta taiteilijaksi, ja löysin identiteetin ja tavat joilla ilmaista ideani.
Olet kertonut juuriesi ulottuvan 2000-luvun alun old-web-kulttuuriin, jossa opetit itse koodaamista ja graafista ilmaisua muille. Miten tuo varhainen digitaalinen kulttuuri vaikuttaa yhä tapaasi ajatella taidetta ja jakamista?
Rakastuin tietokoneisiin ja kaikkeen siihen mitä niillä pystyi tehdä, heti kun sain sellaisen käyttööni. Vuonna 2002 löysin koodamisen ja verkkosivujen rakentamisen ja ihastuin siihen miten voi luoda itselle oman pikku paikan netissä. Verkkosivut tarvitsivat grafiikkaa, ja halusin tehdä kaiken itse, jolloin rakastuin koko prosessiin. Verkkosivujen tekeminen oli minulle tapa koota kaikki sen hetkiset kiinnostuksen kohteet ja jakaa ne muiden kanssa. Olin osana samanhenkisten tyttöjen verkostoa, ja olimme ylpeitä luovista ja omaperäisistä tavoista yhdistää grafiikkaa ja koodia. Oli hienoa kuulua yhteisöön, jossa pystyi jakaa ja inspiroitua. Se oli kuin sosiaalinen media ennen sosiaalista mediaa, mutta paljon luovempaa ja rennompaa. Tein myös tutoriaaleja, joten oman prosessin jakamisesta tuli minulle hyvin luontevaa. Tämä teki työn ja prosessin jakamisesta helppoa, eikä minun ole koskaan tarvinnut tuntea paineita tai ajatella, että se mitä teen tai jaan ei olisi vielä ”tarpeeksi hyvä”.
Jaan edelleen töitäni matalalla kynnyksellä, myös uusien kiinnostuksen kohteiden kohdalla, kuten tällä hetkellä musiikin tekemisessä. Rakkauteni tietokoneisiin ja tietokoneeseen työkaluna on säilynyt samanlaisena kuin teini-iässä. Koodaan yhä verkkosivuja huvin vuoksi, teen grafiikkaa ja käytän tietokonetta monipuolisesti kaikissa luovissa projekteissa.
VJ LNA -työsi yhdistää musiikin, liikkuvan kuvan ja tilan yhdeksi kokemukseksi. Mitä sinua kiinnostaa eniten tässä moniaistisessa vuoropuhelussa äänen, kuvan ja yleisön välillä?
Nautin erityisesti siitä läsnäolosta jota VJ-työ vaatii. Minun on pysyttävä jatkuvasti hereillä, kuunneltava musiikkia ja vastattava siihen visuaalisesti. Muusikko tai DJ antaa minulle audion, minä tulkitsen ja vastaan siihen visuaalisesti. Kyseessä on hauska keskustelu, johon yleisö tuo vielä oman kerroksensa. Musiikki yhdistää meitä jo kuulon tasolla, mutta visuaalien lisääminen syventää kokemusta entisestään. Pyrin valitsemaan klippini ja miksaukseni niin, että ne peilaavat ja tukevat musiikin äänimaailmaa ja tunnetilaa ja samalla lisäävät ulottuvuuden joka vie yhteisen kokemuksen syvemmälle. Sama ajattelutapa ja tavoite on osa kaikkia audiovisuaalisia projektejani, myös live-esitysten ulkopuolella.
Cultish Collectiven perustaminen vuonna 2020 merkitsi siirtymää kohti videotaidetta ja tapahtumatuotantoa. Miten yhteistyö on muuttanut tapaasi ymmärtää omaa rooliasi taiteilijana?
Yhteistyö tuo mielestäni liikettä luovaan prosessiin. Se tuo ulkopuolista dynamiikkaa ja inspiraatiota. Ideat ja teeman tulkinnat poukkoilevat edestakaisin ja rakentuvat moniulotteisemmin kuin yksin työskennellessä. Keskustelua ja harkintaa on enemmän, koska omat näkemykset täytyy sovittaa yhteen toisen tulkinnan kanssa.
Tapahtumatuotanto sekä ryhmätyöskentely on itsessään taiteenlaji, jossa on lukemattomia huomioon otettavia asioita. Olen oppinut sanoittamaan omia näkemyksiäni sekä tunnistamaan, milloin on aika ottaa ohjat ja milloin seurata. Tämä on auttanut minua näkemään omat vahvuuteni ja vahvistanut taiteilijaidentiteettiäni sekä työn ja prosessin ydinelementtejä. Nämä piirteet ovat vahvistuneet ja selkeytyneet myös soolotyössäni.
Aikani Cultishin parissa on ollut korvaamatonta ja on vakiinnuttanut identiteettini taiteilijana, suunnittelijana, VJ:nä ja DJ:nä, sekä tapahtumatuottajana. Olen saanut mahdollisuuden kehittää montaa eri osa-aluetta ja osaan rohkeammin ottaa vastaan uusia haasteita, mutta ennen kaikkea se on alleviivannut sen, että olen monialainen taiteilija, jolla on monta vaihtelevaa roolia projektista riippuen.
Kuva: Inkeri Jäntti
